Ernest Hemingwayn klassikkoromaani Jäähyväiset aseille on 1900-luvun kirjallisuuden mestariteos. Yllättäen Frank Borzagen vuoden 1932 valkokangasnäkemys on kohtalaisen onnistunut sovitus kirjasta. Se tavoittaa romaanin hengen huomattavasti uskollisemmin kuin esimerkiksi Sam Woodin Kenelle kellot soivat -filmatisointi lähdeteoksensa.
Jäähyväiset aseille -elokuvaversio erottuu aikakautensa leffaromansseista Hemingwayn ylivertaisen dialogin ansiosta. Se tekee filmistä vertaisiaan huomattavamman vähemmän teatraalisen ja uskottavamman. Rakkaustarinaan on myös helpompi samaistua, koska pääparin vuoropuhelu ei ole vain ylevää lepertelyä ja latteuksia vaan hempeä sanailu tuntuu aidolta ja persoonalliselta.
Elokuvaa kantavat loistavat roolisuoritukset. Gary Cooper on pääosassa juuri samalla tavalla hiukan mulkku, maskuliinisen viehätysvoimainen ja tiukimmissa paikoissa haavoittuvainen kuin luutnantti Henry alkuperäisteoksessa. Hän tuo päähenkilöön jopa ulottuvuuksia, joita kirjan sivuilta ei välity mutta jotka sopivat hahmoon erinomaisesti, kuten hienoista ujoutta. Tässä elokuvassa, toisin kuin Kenelle kellot soivat -pääroolissa, hän on lisäksi uskottavamman ikäinen osaansa.
Vuolaimmat ylisanat kuuluvat silti Helen Hayesille Catherinen roolissa. Catherine ei ole romaanissa kenties maailman kiehtovin hahmo, mutta hänellä on silti oma selkeä äänensä. Hayes valjastaa käyttöönsä kaiken tämän dialogin suoman persoonallisuuden ja loihtii filmin Catherinesta yhden aikansa hurmaavimmista ja muistettavimmista sankarittarista. Hän tuntuu tasavertaiselta hahmolta Cooperin Henryn kanssa, ei vain päähenkilön rakastajattarelta.
Toimivan dialogin ja mainion näyttelyn lisäksi pääkaksikosta välittää elokuvassa tavallista enemmän, koska sen rakkaustarinassa on arkisen rujoja elementtejä pelkän sinisilmäisen romantiikan sijaan. Sekä hahmot että itse leffa tiedostavat, että parivaljakon päätöksiin sisältyy myös hullaannuksen lietsomaa epärationaalista vastuuttomuutta. Molemmat mutta erityisesti Catherine joutuvat myös kantamaan yhden illan seikkailun seurauksena syntyneestä suheesta häpeää. Elokuva sisältääkin tekohetkelleen suorastaan yllättävän suorasukaisia viittauksia seksiin, mitä ei voi kuin arvostaa.
Eräs kohtaus hahmojen romanssissa näyttäytyy tosin nykypäivänä kyseenalaisessa valossa. On nimittäin vaikea välttää vahvoja raiskausmielleyhtymiä, kun Henry painostaa sanallisesti vastustelevan Catherinen seksiin kanssaan.
Toisaalta kohtausta voi toki pitää vain realistisena ja laskea sen kaunistelemattomuuden leffan eduksi. Lienee nimittäin varsin todenäköistä, että monet sota-ajan suhteet ovat alkaneet nimenomaan filmin kuvaaman kaltaisista arveluttavista hetkistä, jotka molemmat osapuolet ovat rationalisoineet itselleen jälkikäteen parhain päin.
Borzagen elokuva keskittyy hyvin vahvasti kirjan romanssiosuuksiin lyhentäen toimintaa ja jännitystä painottavia vaiheita. Tämä on sikäli harmi, että kirjassa esimerkiksi Caporetton perääntymisoperaatio sekä Henryn ja Catherinen pakomatka soutuveneellä luovat tasapainoa hahmojen lepertelyyn. Leffa joutuu lepäämään kokonaan hahmojen romanssin varassa, missä ongelma on se, ettei pääparin suhde kirjassakaan ole kaikkein syvällisin ja henkevin mahdollinen.
Henryn kokemat läheltä piti -hetket ovat sitä paitsi olennainen osa romaanin tematiikkaa. Hänen yllättävästä haavoittumisestaan puuttuu esimerkiksi elokuvassa kaikki alkuperäisteoksen shokeeraavuus ja brutaalius, mikä on toisaalta ymmärrettävää 30-luvun filmiltä.
Alkuperäisteoksessa päähahmon motiivit rintamakarkuruuteen kumpusivat puolestaan teloitusyrityksen kohteeksi joutumisesta eivätkä pelkästään rakkauden huumasta. Tässä mielessä kirjan Henryn karkuruus tuntuu oikeutetummalta. Asian voi tietysti ajatella siten, että elokuvan pasifismi on vielä itse romaaniakin selkeämpää: rakkaus nostetaan sotaa tärkeämmäksi.
Vaikka Henryn pakomatka rintamalta Milanoon on leffassa lyhennetty montaasiksi, on pakko kehaista, että kyseinen montaasi on sentään mustavalkoisissa visuaaleissaan todella tyylikäs. Väitetäänpä sen innoittaneen Picasson Guernicaakin, mitä en ihmettelisi lainkaan.
Suurin osa elokuvan lisäyksistä ja muutoksista on joka tapauksessa perusteltuja. Rinaldin hahmon roolia on esimerkiksi kasvatettu, mikä on toimiva ratkaisu. Sidekick-henkilöiden kastissa hän on erinomainen eikä Adolphe Menjoun roolityötä käy haukkuminen, vaikka kirja luo mielikuvan huomattavasti nuoremmasta miehestä.
Papin hahmolla on niin ikään kirjaa suurempi rooli. Hänen spontaanissa vihkiseremoniassaan on tiettyä Hollywood-sentimentalisuutta, mikä lienee tarpeeton yritys lievittää leffasovitukseen pääparin suhteen häpeällisyyttä. Silti kohtaus toimii kelvollisesti ja jopa yllättävän kauniisti tarinan sisällä, joten en valita.
Ainoa selkeästi kömpelö muutos filmissä lähdemateriaaliin nähden on kohtaus, jossa Catherine kirjoittaa kirjettä Henrylle. Jo kameran kuvaama huone tekee selväksi, että hän liioittelee paperilla asumisolosuhteitaan. Hahmo kuitenkin selittää tämän vielä dialogin tasolla tarpeettomasti ääneen ja jää voivottelemaan elämänsä surkeutta ilman rakastaan. Tämä luo muuten vahvasta naishenkilöstä kuvan mieheensä ripustautuneena ja kykenemättömänä itsenäiseen olemiseen.
Kaikeksi onneksi leffa pysyy lopetuksensa suhteen romaanin musertavalle päätökselle uskollisena. Pari muutosta on silti tehty. Catherinen ja Henryn dialogi venyy esimerkiksi naisen kuolinvuoteella turhankin teatraalisen pitkäksi. Sitä huomattavampi poikkeaminen romaanin näkemyksestä on kuitenkin viimeinen otos. Uutiset aselevosta saapuvat juuri kellojen soittamana, jolloin Henry nostaa Catherinen käsivarsilleen ja toteaa itkuisasti: "Rauha. Rauha."
Leffasovitus korostaakin lopetuksellaan pasifismia, kun taas Hemingway painotti kirjassaan ennemin ihmiselämän häilyvyyttä. Ratkaisu on onnistunut näkökulmavalinta, ja erityisesti filmin viimeisen kuvan tunteikas hetki on todella kauniisti kehystetty.
Hyvistä kirjoista ei ole helppo tehdä hyviä elokuvia, mutta Borzagen Jäähyväiset aseille suoriutuu yrityksestä vähintäänkin pätevästi. Se on ajan hammasta kestänyt ja romantiikkagenressä aikalaiselokuviensa joukosta edukseen erottuva teos, jonka ei tarvitse hävetä lähdemateriaalinsa rinnalla.
Kommentit
Lähetä kommentti