Ugetsu

Kenji Mizoguchin ylistetty klassikko Ugetsu tempaisee mukaansa. Se on muinaiseen, myyttiseen Japaniin sijoittuva tarina ihmisen kunnianhimoisuudesta, ahneudesta ja turhamaisuudesta sodan keskellä. Tarina itsessään on varsin perinteinen moraliteetti, mutta kauniisti kuvattu aikakausi sekä moitteettoman sulava kerronta pitävät otteessaan.

Mizoguchi on Ugetsun perusteella ohjaajana erinomainen tunnelmanrakentaja. Vaikka historialliseen aikakauteen sijoittuvaan elokuvaan astuu mukaan yliluonnollisia elementtejä vasta sen puolivälin jälkeen, ne tuntuvat täysin luontevilta. Tapahtumien yllä leijuu nimittäin alusta asti tietty salaperäinen painostavuus.

Tunnelmaa luodaan filmillä taidokkaasti mustavalkoisin kuvin, jotka näyttävät ajoittain kuin komeilta lyijykynäpiirroksilta. Esimerkiksi hahmojen ylittäessä usvaista järveä aavemainen ilmapiiri on käsinkosketeltava.

Tunnelman ohella Ugetsu rakentaa myös ilmestymisajankohtaansa sidoksissa olevaa tematiikkaa. Propagandafilmejäkin sodan aikaan tehnyt Mizoguchi purkaa elokuvassa nimittäin sekä omiaan että japanilaisten katumuksen tunteita hävitystä konfliktista. Leffan hahmot näkevät sodan opportunistisesti tilaisuutena, jossa on jaossa vaurautta ja glooriaa, unohtaen samalla sen kaiken hyvän, mitä heillä jo on. Luonnollisesti heidän paremman elämän havittelunsa osuvat lopulta heidän omaan nilkkaansa.

Ugetsun heikkous on lähinnä sen juonen arvattavuus. Toiseksi tematiikkaa voisi tulkita myös ikävän pessimistisesti luokka-asetelman näkökulmasta: köyhän ei kannata yrittää toteuttaa kunnianhimojaan tai unelmiaan vaan tyytyä paikkaansa, ettei hänen asemansa entisestään huonone. Tämä olisi toki epäsuopea tapa lukea elokuvaa, mutta se käy väistämättä mielessä tämän tyyppisissä moraliteeteissa, joissa korkeamman aseman tavoittelu hyvän elämän kustannuksella nähdään paheellisena.

Ugetsu on kuitenkin kaikkinensa kiehtovasti kerrottu ja taitavasti toteutettu elokuva. Muinainen Japani viehättää aiheena aina, etenkin näin osaavissa käsissä.