Kathryn Bigelowin trilleri Zero Dark Thirty dramatisoi Osama Bin Ladenin kymmenvuotisen jahdin. Pidin siitä enemmän kuin ohjaajan Oscar-voittajasotajännäristä, Hurt Lockerista. Silti ongelmat ovat hyvin samankaltaisia: epäpoliittisuuden teeskenteleminen sekä viimeaikaisten väkivaltaisten tapahtumien irvokas viihteellistäminen tekevät elokuvasta ajoittain hanakalan nautittavan.
Elokuvan toteutusta itsessään on kuitenkin vaikea moittia. Kuvaus on nättiä, tapahtumat rullaavat tasaisen jännittävästi eteenpäin ja käsikirjoitus onnistuu tekemään kiinnostavan aiheesta, jossa lopputulos on jo tiedossa. Kaksi ja puoli tuntia hujahtaa nopeasti.
Suurimmat leffan kömpelyydet tarinankerronnassa liittyvät siihen, miten Bigelowin ohjaustyyli paljastaa etukäteen kaikki säpsähdyttävät yllätykset. Jokaista räjähdystä tai murhayritystä edeltää niin selkeä projisointi, että kokenut leffakatsoja huomaa sen mailien päästä ja osaa varautua. Esimerkiksi Jennifer Ehlen näyttelemästä agentista tehdään niin tautisen ärsyttävä, että hänen suorastaan odottaa tussahtavan taivaalle allahu akbarin saattelemana.
Jessica Chastainin näyttelemä Maya-agentti on puolestaan päähenkilönä Hurt Lockerin kersantti Jamesin tavoin addiktoitunut työhönsä, tässä tapauksessa Bin Laden -jahtiin. Hahmolle on kirjoitettu sinällään pätevä kaari, jossa hän joutuu lopussa kasvokkain elämänsä sisällöttömyyden kanssa, kun terroristi on viimein vuosien jälkeen nujerrettu. Hänestä kuitenkin saadaan tietää aivan liian vähän ihmisenä, jotta hän herättäisi katsojassa syvempää mielenkiintoa.
Toiseksi yksisilmäisesti kohdettaan jahtaava ja siinä sivussa vankeja häikäilemättömästi kiduttava agentti on yksinkertaisesti vastenmielinen persoona. Tämä voi olla tarkoituskin, mutta jollain tasolla elokuva selvästi haluaa yleisön asettuvan hänen puolelleen, sillä niin selkeää altavastaaja-asemaa hänelle pedataan yhtenä harvana naisena miesten joukossa.
En ole myöskään vakuuttunut Chastainin suorituksesta sen saamista kehuista huolimatta. Näyttelijällä ei ole riittävää karismaa tehdäkseen pomoille isottelevasta hahmosta uskottavaa, sillä hän vaikuttaa roolissa ennemmin kiukuttelevalta kuin periksiantamattoman assertiiviselta. On vaikea vakuuttua myöskään siitä, kuinka hänen hahmonsa tomerasti toteaa varmuutensa terroristijohtajan olinpaikasta olevan 100 %, koska eihän hänellä ole sen parempaa näyttöä esittää kuin muillakaan agenteilla.
Elokuvan fokus on hyvin vahvasti tapahtumissa ja toiminnassa, ja se suorastaan välttelee koskemasta ympäröivään poliittiseen kontekstiin. Tämä on kuitenkin jo itsessään eräänlainen kannanotto, sillä journalistista otetta esittäessään filmi tulee käytännössä todenneeksi, että politiikka on itse tapahtumien suhteen epäolennaista. Se on toisaalta ilahduttavaa, ettei jenkkipatriotismiin sorruta häiritsevästi, vaikka paljon parempaa tilaisuutta ei aiheen puolesta olisi ollut.
Zero Dark Thirtyn suhtautumista kidutukseen on kritisoitu. Loppujen lopuksi itse kidutuskohtauksilla on pienempi rooli tarinassa kuin etukäteishuhujen pohjalta voisi kuvitella. Filmin näkemystä on tosin tästä huolimatta moitittu epätarkaksi. Sen neutraali asenne aihetta kohtaan onkin jo itsessään arveluttavaa, sillä esittämällä kidutuksen epäsympaattiseen viholliseen kohdistettuna business-as-usual-toimenpiteenä, se jo normalisoi sitä. Elokuva myös selvästi manipuloi katsojan antamaan oikeutuksen CIA:n toimille, sillä se alkaa hyvin dramaattisella mustalla ruudulla, jossa kuullaan vain 9/11-uhrien viimeisiä puhelinsoittoja.
Bigelowin trillerin näennäinen puolueettomuus rapisee myös siinä, miten se on selkeästi viihdeteos. Itse Osaman surmaoperaatio on esimerkiksi puhdasta erikoisjoukkopornoa, vaikka toki komeasti kuvattua sellaista. Siten on vaikeaa välttää tunnetta, erityisesti elokuvan julkaisuajankohdan ja näkökulman huomioiden, että kyseessä on terroristipomon murhaa juhlistava filmi. Tätä ei lievennä edes se, että elokuvan lopetuksen voi nähdä jossain määrin kyseenalaistavan saavutuksen merkitystä.
Puhtaasti jännitysnäytelmänä Zero Dark Thirty on laadukkaasti toteutettu tekele. Sitä ei kuitenkaan voi irrottaa tosimaailman kontekstistaan. Tekninen laatu, sulava kerronta ja taidokas ohjaus eivät kykene häivyttämään sitä tunnetta, että näin kinkkinen aihe ansaitsisi kriittisemmänkin käsittelyn kuin mitä Hollywoodin popkorn-viihteellistetty näkemys kykenee tarjoamaan. Toisaalta jos popkorn-viihteellistämisen hyväksyy, on elokuva agenttijännäreiden paremmasta päästä.



Kommentit
Lähetä kommentti