Gallipoli

Parhaat modernit ensimmäisen maailmansodan elokuvat tulevat näemmä Australiasta. Peter Weirin yllättävän sympaattinen sotafilmi, Gallipoli, on Beneath Hill 60:n tavoin suositeltavaa katsottavaa niille, joille genre maistuu ja joita harvemmin valkokankaalla käsitellyt taistelut kiinnostavat.

Gallipolin taistelu oli ensimmäisessä maailmanpalossa brittien reisille mennyt, Turkin samannimiselle niemimaalle suoritettu maihinnousuoperaatio, jonka päätavoitteena oli vallata Konstantinopoli. Omaa väkeä ajettiin teuraalle vajaa vuosi täysin silmittömästi, kunnes imperiumi viimein suostui häntä koipien välissä tunnustamaan tappionsa ja perääntymään.

Weirin filmi on siitä erikoinen sotaleffa, että se sisältää vain yhden taistelukohtauksen, Nekin katastrofaalisen hyökkäyksen. Loput elokuvasta käsitellään kahden päähenkilön tutustumista, värväytymistä sekä aikaa harjoitusleirillä. Näin sen tarinalle jää paljon keskimääräistä lajityypin teosta enemmän minuutteja syventää hahmojaan sekä tehdä heitä katsojalle tutuksi.

Ristiriitaisesti Gallipoli onkin monella tapaa hyvin lämminhenkinen teos. Tämä johtuu siitä, että filmi rakentaa koko kestonsa ajan kontrastia lopun kauheuksille. Kahden juoksijanuorukaisen välille kehittyy toverillinen kemia toisen yrittäessä keplotella alaikäisenä itseään ANZAC:in riveihin, kun taas toinen suhtautuu värväytymiseen kielteisesti. Kotirintamalla vallitsee naiivin idealistinen asenne sodan suhteen, ja sinne suuntaavat miehet lähetetään matkaan sankareina. Egyptin harjoitusleiri puolestaan muistuttaa kuin eksoottista lomamatkaa kommelluksineen.

Mel Gibson on leffassa kovassa vedossa jalat maassa ja sotaan epäileväisesti suhtautuvana Frankina. Hänen aisaparinsa muodostaa häntä nuorempi, optimistinen sekä lannistumattoman positiivinen Archy, jota näyttelee niin ikään pätevästi Mark Lee. Molemmat hahmot ovat tarinassa maansa huippusprinttereitä mutta Archylla on mahdollisuus kehittyä maailmanluokan urheilijaksi.

Elokuvan käsikirjoitus on riittävän terävä, jotta hahmoista alkaa pitää. Huumoria annostellaan sopivissa annoksissa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Frank ja hänen toverinsa menevät kovistelemaan turkkilaista kaupustelijaa ja tajuavat jälkikäteen erehtyneensä putiikista, on mainio. Ylipäänsä on miellyttävää, että sotafilmissä sotilaat jäävät kaikkea muuta kuin kasvottomiksi.

Kaiken tämän jälkeen leffan tyly lopetus lyökin märän rätin vasten katsojan kasvoja. Frankin ystävistä yksi kuolee ja toinen haavoittuu Nekin taistelua edeltävässä hyökkäyksessä. Itse taistelussa puolestaan juoksijana toimiva Frank ei ehdi viedä viestiä hyökkäyskäskyn peruuttamisesta ajoissa paikalle. Siten turkkilaisten asemia kohti lähetetään kolmas itsemurha-aalto, jossa maansa tulevaisuuden toivo Archy saa surmansa. Filmi päättyy pysäytyskuvaan konekiväärin luotien läpäistessä Archyn rintakehän

Draaman kaari toimii mainiosti, sillä hahmoista oppii välittämään. Kerrankin voi väittää myös, että genren elokuva onnistuu minimoimaan pasifisten sotaleffojen ainaisen dilemman. Sodan kuvaaminen itsessään on luonteeltaan jännittävää, minkä vuoksi sotaa on vaikea esittää valkokankaalla epäihannoitavassa valossa. Gallipoli näyttää sitä vastoin vain ja ainoastaan luoteihin silpoutuvia sotilaita. Jos elokuva vielä välttäisi sentimentaalisen kliseen, jossa päähenkilö toistelee itselleen tarinan alussa esiteltyä rohkaisevaa iskulausetta, lopetusta voisi kehua täysosumaksi – muutenkin kuin turkkilaisten kiväärimiesten osalta.

Gallipoli on sotafilminä jos ei unohtumaton niin ainakin varsin laadukas esitys. En tiedä, onko ensimmäinen maailmansota aiheena vain niin epäseksikäs, etten ollut kuullut elokuvasta ennen kuin etsin nimenomaisesti kyseiseen konfliktiin sijoittuvia filmejä. Weirin teos on säilyttänyt hyvin tehonsa ja kriitikoiltakin se on saanut aikanaan kehuja, joten lajityypin ystävien ei kannata jättää leffaa väliin.