Nomadland

Vuosien edetessä huomaan, että elokuvamakuni muokkautuu pikkuhiljaa suuntaan, jossa siedän yhä vähemmän sisällöttömyyttä artistisuuden varjolla sekä aiheen painavuutta tekosyynä mukaansatempaamattomalle kerronnalle. En tiedä, arvostanko vain nykyään enemmän viihteellisyyttä, mutta mitä vähemmän on vapaa-aikaa käytettävissä, sitä vähemmän lämpenen teoksille, jotka tuhlaavat sitä turhantärkeydellään. Tämän vuoksi Nomadland ei iskenyt minuun.

Nomadland on vahvasti yhteiskunnallinen elokuva. Se kuvaa talouskriisin jälkimainingeissa kodittomiksi asuntoauto- ja vaunukulkureiksi päätyneiden ikääntyvien ihmisten elämää. He siirtyvät paikasta toiseen ajoneuvoineen pätkätöiden perässä, koska sosiaalituki ei riitä elämiseen. Korutonta amerikkalaista todellisuutta siis.

Elokuvalle lisävakuuttavuutta tuo se, että valtaosa sivuosanäyttelijöistä on aitoja kulkureita eli he näyttelevät itseään. Leffan parasta antia ovatkin nämä tosielämän nomadit kertomassa aidoista kokemuksistaan. Pääosaa esittävä, aina upea Francis McDormand sekä hänen vastaparinsa David Strathairn ovat sen sijaan tietysti ammattinäyttelijöitä.

Todellisten ihmisten hyödyntämiseen sisältyy myös kääntöpuoli. Se herättää nimittäin kysymyksen, miksi filmi ei ole vain rehdisti dokumentti. Koska todellinen mielenkiinto on itse kulkureissa ja kulkurielämän kuvaamisessa, mitä kuvioon tuo lisää se, että seuraamme multimiljonääri McDormandia leikkimässä kulkuria?

Vastaus tähän voisi tietysti olla koskettavasti ja vangitsevasti kerrottu tarina, joka ilmentää vahvasti valkokankaalla esiintyvien ihmisten arkitodellisuutta. Elokuva kuitenkin päättää hylätä tällaisen narratiivisen rakenteen ja tarjoaa lähinnä pätkiä Fern-päähenkilönsä elämästä. Jännityksen, konfliktien tai huumorin tilalla on paljon vakavaa alakuloista pönöttämistä ja kieltämättä komeaa maisemapornoa.

Loppupuolella leffa kehittelee hienoista draamanpoikasta, kun Fernin pitää mennä rahapulassa siskon kukkarolle sekä kun pieni suhteentynkä uhkaa muodostua hänen ja Strathairnin hahmon välille. Näihin juonilankoihin jännitettä luo päähahmon dilemma sen välillä, asettuako asumaan aloilleen vai jatkaako tien päällä. Samaan aikaan on vaikea olla pohtimatta, ettei monilla paljon huono-osaisemmila ihmisillä, joista elokuva voisi sen sijaan kertoa, tällaista valinnanvaraa ole lainkaan.

Nomadlandia vaivaakin näennäisestä yhteiskuntakriittisestä suhtautumisestaan ja realismistaan huolimatta kummallisen teennäinen aiheen romantisointi. Paljon enemmän vaikuttavuutta leffaan olisi tuonut, jos ihmisten sydämellisyyden ohella se uskaltaisi oikeasti katsoa myös aiheensa tummempia puolia: päihteiden käyttöä, elämäntyylin vaaroja, ihmisille itselleen haitallisia poliittisia näkemyksiä ja niin edelleen. Tämä olisi tuonut aiheen käsittelyyn aitoa autenttisuutta.

Sen sijaan Nomadland ottaa kantavaksi teemakseen jonkinlaisen löperön menetyksen käsittelyn. Elokuva on omistettu "niille, joiden oli pakko lähteä" ja toivottaa erään kulkurin sanoin niin eläville kuin menehtyneillekin: "See you down the road." Koska leffan surumielisyys tuntuu väkisin tiristetyltä ilman narratiivia, joka sitä varsinaisesti rakentaisi, tämä lyyrinen viesti jää vaikutelmaltaan kovin falskiksi

Tämä teennäisyys ja ansaitsemattomuuden tunne myös valuu elokuvan painavimpiin kohtauksiin. Kun Fern esimerkiksi lausuu nuorelle miehelle ehdotukseksi runon, jonka tämä voisi kirjoittaa kirjeeseen tyttöystävälleen, hetki on olevinaan hiljentävän kaunis. Samalla pitäisi kuitenkin uskoa siihen, että teini ottaa vastaan vokotteluvinkkejä satunnaiselta mummelilta. Lisäksi elokuvassa on lopetuksen kaltaisia kohtauksia enemmän kuin Kuninkaan paluussa, sillä ilman tarinaa filmi voisi periaatteessa loppua mihin vain otokseen, jossa Fern menee dramaattisesti poseeraamaan jylhää luonnontaustaa vasten.

En saa Nomadlandista minkäänlaista otetta. Leffa tuntuu oikein kuuluttavan tähdellisyyttään raskaan melankolisella ja arkiuskottavalla otteellaan. Jo aloitus huutaa, että katsokaa, tämä on filmi, jossa päähenkilönainen menee puskapissalle ennen kuin otsikko lävähtää kankaalle: kuinka karua ja elämänmakuista! Haukottelin ja katselin kelloani, koska kaikki oleellinen, mitä elokuvalla on kulkurielämästä sanottavaa, tulee sanottua noin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.