Touch of Evil

Orson Wellesin viimeiseksi mestariteokseksi kehuttu Touch of Evil on klassinen film noir -elokuva. Massiiviseen kuntoon paisunut ohjaaja itse esittää leffan ylivoimaisesti kiinnostavinta hahmoa ja sen pahista, poliisikapteeni Quinlania. Charlton Heston nähdään hänen vastaparinaan tarinan varsinaisena päähenkilönä, meksikolaisena huumetutkijana, Vargaksena. Katsoin elokuvasta vuoden 1998 restauroidun version.

Touch of Evil alkaa yhdellä elokuvahistorian kuuluisimmista yhden otoksen kohtauksista. Olin nähnyt aloituksen ennen leffan katsomista, mutta muistan jo silloin aikapommilla varustetun auton seuraamisen olleen piinaavan jännittävää. Kaiken kaikkiaan pirullisen tehokas tapa potkaista filmi käyntiin.

Tiivistunnelmaisen lähtölaukauksen jälkeen odotin, että elokuvalla tulisi haasteita pitää sama mukaansatempaavuuden taso yllä. Olin oikeassa, sillä kuten film noir -elokuville tavallista, juoni on leffan suurimpia heikkouksia.

Touch of Evil alkaa murhamysteerinä ja kehittyy siitä sotkuiseksi korruptiokertomukseksi. Vaikka tarinassa riittää koukeroita, sillä on ajoittain hankaluuksia pitää katsoja otteessaan. Vargasin pyrkimyksistä selvittää Quinlanin korruptoituneisuus puuttuu nimittäin henkilökohtaisuuden tunne. Genrelle ominaisesti varsinaiset käänteet ovat myös juonen näennäisestä monimutkaisuudesta huolimatta hyvin kaavamaisia.

Wellesin roolisuoritus pahiksena on kuitenkin sen verran kiehtova, että se yksinään kannattelee koko filmiä. Suunnattoman kokoinen, kävelykeppinsä varassa ontuva, rasistinen ja alkoholisoitunut Quinlan on vangitseva, karismaattinen hahmo. Jo Wellesin väsyneesti mutiseva puhetyyli, joka elokuvan edetessä muuttuu sammallukseksi, kun poliisikapteeni retkahtaa juopottelemaan, on itsessään vaikuttava taidonnäyte.

Charlton Heston muodostaa Wellesin hahmolle toimivan vastavoiman suoraselkäisenä lainvalvojana. Hän jää väistämättä kuitenkin Quinlanin rinnalla toissijaiseksi ja etäiseksi, vaikka onkin nimellisesti leffan päähenkilö.

Janet Leighn hahmolle siunaantuu jälleen aikakaudelle tyypillisesti elokuvan epäkiitollisin rooli Vargasin vaimona ja yhtenä sen harvoista huomionarvoisista naishahmoista. Hänellä on sentään leffan alkupuolella yksi pätevä kohtaus, jossa hän pitää pintansa konnien kovistelua vastaan.

Myöhempi sivujuoni, jossa hänet huumataan hotellihuoneessaan on sitä vastoin venytetty ja korni. Marihuanan ja heroiinin käsittely keskenään yhtä syntisinä aineina on ensinnäkin nykypäivänä huvittavaa. Toiseksi kohtauksesta on helppo lukea implikaatio joukkoraiskaukseen, mutta tätä ei tarinassa lopulta käsitellä mitenkään.

Touch of Eviliä on kuitenkin kehuttava sen moraalisesta harmaudesta. Lopetus saa katsojaa kyseenalaistamaan helppoja yksinkertaistuksia tarinan hyvästä ja pahasta. Vaikka Quinlan on lavastanut uhrejaan, on hän mitä ilmeisemmin aina ollut silti oikeassa heidän syyllisyydestään, kuten myös autopommin kohdalla. Vargasin oikeudentuntoisen jahdin seurauksena kuolleena makaa kuitenkin kolme miestä enemmän, kuin jos hän olisi vain jättänyt asian sikseen.

Leffan viimeinen kohtaus myös alleviivaa sitä, että Quinlanin tarkoitusperät ovat pohjimmiltaan hyvät. Hänen vaimonsa traaginen murha on eittämättä tehnyt hänen moraalistaan häilyvämmän rikollisten suhteen kuin myös vaikuttanut hänen alkoholisoitumiseensa. Marlene Dietrichin näyttelemä miehen parhaiten tunteva Tanya-prostituoitu toteaakin kyynisesti elokuvan viimeisenä repliikkinä: "He was some kind of a man. What does it matter what you say about people?"

Maine ja sen säilyttäminen on kaiken kaikkiaan yksi filmin kantavista teemoista. Quinlanille hänen maineensa takaa aseman, jossa häntä kuunnellaan aina kyseenalaistamatta. Hänen alamäkensä alkaa puolestaan siitä, kun hän ymmärtä julkikuvansa tahraantuvan. Samoin esimerkiksi Vargas ajattelee ensisijaisesti vaimonsa ja tämän perheen mainetta kuullessaan, että nainen on lavastettu syylliseksi huumeiden käyttöön ja murhaan. Tanyalle taas seksityöläisenä merkitsee hyvin vähän se, mitä ihmiset ajattelevat, verrattuna siihen, mitä he todellisuudessa ovat.

Touch of Evilin visuaalista antia on myös pakko ylistää. Wellesin kekseliäs kamerakulmien ja -ajojen käyttö luo filmiin aivan omanlaisensa kieroutuneen tunnelman. Genrelle ominainen valojen ja varjojen vahva kontrasti sekä niillä leikittely puolestaan saa kunnioittamaan mustavalkokuvan voimaa.

Elokuvan dialogi ja vuoropuhelut kokonaisuudessaan ovat niin ikään aikakaudelleen epätavanomaisen uskottavia ja todentuntuisia. Tämä johtuu varmaankin kohtausten tietystä karheudesta: vuorosanoista on riisuttu liika dramatiikka ja siloitelluus pois. Niiden rytmi muistuttaa lisäksi todellista ihmisten välistä keskustelun rytmiä, missä kaikki puhuvat toistensa päälle sekä keskeyttävät toisiaan.

Vaikka Touch of Evil kärsii tietyistä lajityyppinsä riippakivistä, on se silti edelleen hyvin säilynyt film noir -elokuvien klassikko. Welles kantaa leffaa sekä mielettömällä näyttelytyöllään että aikaansa edellä olevilla ohjauksellisilla ratkaisuilla. Quinlanin hahmo on filmihistorian muistettavimpia antagonisteja.