Alex Honnoldin kipuamista ilman turvavarusteita El Capitanin huipulle on nimitetty jopa ihmiskunnan uskomattomimmaksi urheilusuoritukseksi. En tiedä voinko väittää vastaan. Olen katsonut Honnoldin haastatteluja ja pätkiä dokumentista jo aiemmin. Silti filmin loppuhuipennus (pun intended) sieppaa sydämestä, vaikka miehen tietää onnistuvan.
Sen verran olen kokeillut boulderointia, että osaan päätellä jokaisen vähänkin vaikeamman osuuden pystysuoralla reitillä olevan helvetillinen haaste. Silti Honnold suorittaa niin raskaat kuin kiperät kohdat ongelmitta 700 metrin kiipeämisen jälkeenkin.
Oma upeutensa on se, miten koko suoritus on saatu kuvattua tuottamatta kiipeilijälle häiriöitä. Kuvaajat eivät ole itse mukana rinteessä vaan käyttävät ennalta asennettuja kameroita, etäältä zoomaamista sekä droneja. Hillittömiäkin hetkiä mahtuu mukaan, kuten keskelle kalliota leiriytyneet yksisarvispukuiset kiipeilijät, jotka havahtuvat ohipyyhältävään Honnoldiin.
Honnoldin persoona ja suhde hänen tyttöystäväänsä, Sanniin, näyttelevät dokumentissa merkittävää osaa. Mies on kuin Spock, joka ei itke ja jonka mantelitumake ei juuri pelkoärsykkeille reagoi. Hänellä on tunnetaidoissa epäilemättä vakavia vajauksia. Yltiöpäisyyden taustalla vaikuttavat kenties lapsuudessa äidin päähän hakkaama suorittamismentaliteetti sekä perfektionismi.
Kuvankaunis kumppani osoittautuu onneksi jotakuinkin maailman joustavimmaksi ihmiseksi. Hän ei vaadi Honnoldia lopettamaan hengenvaarallista harrastustaan, sillä se veisi jotain oleellista pois tämän elämästä, vaikka seuraakin itse touhua kauhulla. Dokumentin katsojana on vain mahdoton olla ajattelematta, että El Capin kiipeäminen on naiselle valitettavasti väliaikainen helpotus, sillä eiköhän kiipeilijäpartneri keksi pian lisää uhkarohkeita hullutuksia.
Honnold itse puolestaan vaikuttaa suhteessa välillä puhtaalta mulkulta. Hän esimerkiksi pohtii eroa välittömästi, kun tyttöystävä on aiheuttanut kiipeilyonnettomuuden, jossa mies on loukkaantunut. Kun toinen kiipeilijä kuolee onnettomuudessa, hän puolestaan kommentoi tyttöystävälleen, että mitä uhrin vaimo oikein odotti.
Dokumentti esittelee sooloamisharrastuksen vaaroja kuolonuhrien kautta. Samoin isossa osassa on Honnoldin kavereiden pelko kiipeilytempauksen onnistumisen suhteen. Toisin kuin läheisiä, kiipeilijöitä itseään kohtaan on kuitenkin vaikea kokea suurta sääliä, sillä he itse ovat valinneet hengenvaarallisen harrastuksensa. Kukaan ei heitä kielekkeelle pakota.
Filmiä katsoessa pohtiikin pakosta, miten koko touhuun pitäisi suhtautua. Soolohaasteen onnistuminen vaatii samanlaista hullunrohkeutta ja virheetöntä taitoa kuin kuulennot, mutta tuntuu saavutuksena sitä vastoin täydellisen hyödyttömältä ja typerältä oman hengen vaarantamiselta. Suoritusta on pakko ihailla ja Honnoldia pystyy jopa osin ymmärtämään, sillä kenellepä ei olisi vaikea luopua siitä, mitä eniten elämässään rakastaa.
Silti sääliksi käy niitä Yellowstonen metsänvartijoita, jotka joutuvat aika ajoin vaarantamaan itse henkensä lähtiessä siivoamaan tyhmänrohkeiden, Honnoldia epäonnisempien kiipeilijöiden jäännöksiä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö kaistapäisestä kapuamisesta irtoaisi erinomaista viihdettä.
Kommentit
Lähetä kommentti