Watchmen

Olen katsonut Zack Snyderin Watchmen-elokuvasovituksen sen ilmestymisen aikaan teatterissa ja nyt viimein lukenut alkuperäisen sarjakuvaromaanin. Filmiversiointi sai aikanaan paljon kehuja mutta myös kritiikkiä, jonka sisältö tuntui mielestäni silloin kovin epämääräiseltä. Uudelleenkatselun jälkeen en ymmärrä sitä edelleenkään.

Monet kriitikoista haukkuivat Watchmenin tarinaa sekavaksi, mikä on kummallista, sillä leffa etenee selkeästi eikä edes hötkyile kuten niin monet muut supersankarisovitukset. Informaatiota syydetään tietysti nopeaan tahtiin, muttei tarinan ymmärtämisessä pitäisi hoksottimet omaavalle katsojalle olla mitään vaikeaa. Varmasti osaa jenkkiarvostelijoista kauhistutti myös tri Manhattanin estottomasti valkokankaalla lötköttävä nahkapyssy, mutta tämä pöyristymisen aihe voidaan jättää naurettavuudessaan omaan arvoonsa.

Leffan kerronta sitä paitsi noudattaa erinomaisesti show, don't tell -sääntöä, sillä sarjakuvan ekspositiota, dialogia ja siirtymiä on tiivistetty harkiten. Samoin vähemmän keskeisistä sivujuonteista on leikattu täsmälleen oikeat surutta pois. Metal Gear Solid -videopelien pääosaäänninäyttelijänä tunnetun David Hayterin sekä Alex Tsen käsikirjoitusta lieneekin isoilta osin kiittäminen, miksi elokuva kulkee niin jouhevasti kuin se kulkee.

Watchmenin biisivalintoja on myös arvosteltu, mikä on hämmentävää, sillä ne ovat todella onnistuneita. Bob Dylanin säestämän aloituskohtauksen loistavuuden tunnustavat sentään lähes kaikki, mutta musiikin ja kuvan yhdistelmästä syntyy muitakin hienoja hetkiä. Esimerkiksi Philip Glassin Pruit Igoe on täysosuma tri Manhattanin syntytarinaan, jossa alkuperäisen sarjakuvan ruudut kääntyvät puhtaaksi elokuvamagiaksi. All Along the Watchtoweriin puolestaan viitataan jopa lähdemateriaalisssa, joten olisi suorastaan rikos olla käyttämättä sitä sille omistettuna hetkenä.

Myös muut elokuvan kappaleet toimivat kontekstissaan mainiosti. Kyllä, jopa parjattu 99 Luftballons, jonka lyriikoiden yhtymäkohta tarinan tematiikkaan tuntuu jääneen monelta kriitikolta huomaamatta. Ylipäänsä filmin musiikkivalinnoissa on tiettyä etäännyttävän ironista scorseselaisuutta, joka sopii sen sävyyn kuin nyrkki moolokin silmään. Olisiko supersankarin erektiohäiriöllä sekä viittafetissillä irvaileva kohtaus puoleksikaan yhtä hauska ilman Leonard Cohenin Hallelujahia? En usko.

Jotkut ovat haukkuneet Snyderin supersankariteosta liian alleviivaavaksi ja yliselitteleväksi. Eihän sen symboliikka tai teemojen käsittely mitään hienovaraista ole mutta eipä ole Mooren ja Gibbonsin romaaninkaan. Verrattuna kuitenkin käytännössä mihin tahansa muuhun supersankarilajityypin edustajaan, yhteiskunnallista kantaaottavuutta, aivoja kutkuttelevia konsepteja sekä painavaa sanomaa löytyy rekkalastillinen enemmän.

Elokuvaa on kritisoitu toisaalta liian uskolliseksi alkuperäismateriaalilleen. Tällä kertaa lojaalius on kuitenkin vahvuus ennemmin kuin heikkous. Watchmen-sarjakuva etenee nimittäin kerronnaltaan sen verran sulavasti ja suorastaan elokuvamaisesti, että se tarjoaa leffasovitukselle likipitäen valmiin kuvakäsikirjoituksen. 

Alkuperäisteoksen vahvuudet siirtyvät filmiin lähes sellaisenaan. Kiinnostavat ja hyvin taustoitetut hahmot, huikea yksityiskohtainen maailma, mukaansa tempaava tarina sekä lopun säälimättömyys ovat kaikki supersankarigenressä vuolaiden kehujen arvoisia.

Snyderin näkemys sitä paitsi parantaa lähdeteoksesta olennaisesti muutamissa yksityiskohdissa sekä erityisesti erään avainkäänteen suhteen. Se on uskollisuudesta huolimatta siis selkeästi oma tulkintansa, jonka olemassaololle on perusteet.

Filmiversio esimerkiksi lyhentää sarjakuvaromaanista sananvaihtoja, jotka eivät kuulu sen parhaimmistoon. Muun muassa tönkkö Silk Spectren vinoilu Rorschachin vessavisiitille vankilapaon aikana on tiputettu kokonaan pois. Toisiin kohtauksiin on vuorostaan saatu ladattua enemmän tunnetta kuin lähdemateriaalin vastaaviin. Rorschachin kuolema sykähdyttää parin lisätyn dialoginpätkän sekä taitavan näyttelytyön myötä huomattavasti enemmän kuin alkuperäisteoksen kyseinen hetki, joka taputellaan hieman välinpitämättömän oloisesti muutamassa ruudussa.

Suurin muutos ja samalla parannus sarjakuvaan nähden on kuitenkin typerän feikkialien-käänteen korvaaminen tri Manhattanin lavastamisella syylliseksi. Tämä ratkaisu on sekä johdonmukaisempi, iskevämpi, paremmin pohjustettu että helpommin hahmotettava kuin alkuperäinen ja siten toimivampi kaikilla tarinankerronnan tasoilla.

Filmin merkittävimmät heikkoudet ovat vähemmän yllättäen samat kuin Mooren ja Gibbonsin teoksen. Rorschach on varmasti monien nuorten miesten silmissä siististi tunteeton sosiopaatti mutta muille hiukan nolo nörttieskapismin ilmentymä. Silk Spectren ja Manhattanin keskustelu taas Marsin pinnalla on kömpelöä saippuaoopperaa paljastuksineen, kuten se on sarjakuvassakin. Mr. Sinikikkeli muuttaa sitä paitsi mieltään kuin tuuliviiri.

Leffan loppupuolen käänteet ja kähinät Ozymandiaksen tukikohdassa eivät puolestaan ole elokuvallisesti kovin näyttävää sisältöä, vaikka hahmot näön vuoksi toisiaan mätkivätkin. Pönöttämistä ja ekspositiota kyseinen vaihe tosin oli myös lähdemateriaalissa.

Visuaalisesti Watchmen on ikääntynyt erinomaisesti. Värimaailma on tumma muutamin tarkkaan harkituin keltaisen ja oranssin kosketuksin. Varjot taas luovat takuulla tarkoituksellisia mielleyhtymiä film noir -genreen. Selkeästi vanhentuneita CGI-efektejä bongasin vain pari kappaletta eivätkä nekään pistäneet ikävästi silmään. Onkin suorastaan hämmentävää, miten paljon paremmalta 2009 ilmestynyt Watchmen näyttää kuin esimerkiksi vasta katsomani 2017 vuoden Wonder Woman tai oikeastaan mikä tahansa Marvel-elokuva.

Toimintakohtaukset ovat, erityisesti elokuvan alkupuolella, supersankarigenrelle suorastaan poikkeuksellisen komeita ja viihdyttäviä, vaikka kaikki eivät Snyder-hidastuksille lämpenekään. Tässä elokuvassa ne tosin toimivat, kenties koska ne eivät olleet muuttuneet vielä parodiaksi itsestään.

Toisin kuin juuri missään muussa lajityyppinsä leffassa, Watchmenissä mäiske myös näyttää huomattavan kivuliaalta. Tämä on itsessään myös genren dekonstruktiointia, sillä se muistuttaa, ettei oman käden oikeus ole mitään nättiä, veretöntä ja uhritonta läpsyttelyä vaan pahimmillaan todella rumaa touhua.

Näyttelijävalinnat ovat enimmäkseen kohdallaan, ja elokuva käytti aikanaan miellyttävästi sankarien naamoina vähemmän tunnettuja kasvoja. Patrick Wilson vastaa Nite Owlina erinomaisesti sarjakuvan luomia mielikuvia kuin myös Billy Crydup tri Manhattanina. Filmin todellisia tähtiä ovat kuitenkin antaumuksella revittelevät Jeffrey Dean Morgan Koomikkona sekä Jackie Earle Haley Rorschachina. Jälkimmäinen onnistuu luomaan jopa kosketuspintaa huvittavasti kähisevään kostajaetsiväänsä, mikä saa ihmettelemään, miten näyttelijä ei ole saanut leffan jälkeen muita yhtä merkittäviä rooleja

Heikkojakin lenkkejä roolitukseen on toisaalta eksynyt. Malin Akerman on olemukseltaan pätevä Silk Spectre, mutta häntä karismaattisempi näyttelijä kannattelisi myös kohtauksia, joissa melodramaattisuus paisuu korniksi. Sally Jupiterin rooliin on puolestaan jostain syystä valittu Carla Cugino, joka on hänen tytärtään esittävää Akermania vain seitsemän vuotta vanhempi. Tällä näyttelijän nuoruudella on varmasti haluttu korostaa hahmon entistä asemaa seksisymbolina, mutta maskeeraus paistaa ikävästi silmään. Matthew Goode Ozymandiaksena ei taas vakuuta sarjakuvan säihkyvänä atleettisena kultapoikana, ja hän näyttelee hahmoaan tarpeettoman lipevin pahismaneerein.

Kokonaisuutena Watchmen on kuitenkin tyylikkäimpiä ellei tyylikkäin valkokankaan supersankarisovitus. Sisältö on painavampaa ja puhuttelevampaa kuin ylivoimaisessa valtaosassa genren tekeleitä, toiminta ja visuaalinen ilme ovat säilyttäneet näyttävyytensä, minkä lisäksi tarina on terävästi kirjoitettu. Leffa ei aivan kykene pitämään vahvinta alkupuolensa draivia yllä, mutta saa lopputekstien rullatessa kuitenkin aikaiseksi leveän hymynaaman.