Antiikin Rooma on aina kiehtonut minua historiallisena valtakuntana. On tavallaan sääli, etten nähnyt Ben-Huria jo ala-asteikäisenä. Olisin ollut takuulla täysin myyty William Wylerin Jeesuksen aikaan sijoittuvalle kostodraamalle.
Minään historian oppituntina Ben-Huria ei voi toki pitää. Nimikkohenkilö itsessään on täyttä fiktiota eikä Charlton Hestonia voi erehtyä luulemaan juudealaiseksi. Faktatkin ovat osin pielessä. Toisin kuin leffassa, roomalaiset eivät esimerkiksi tosiasiassa käyttäneet juurikaan kaleeriorjia.
Historialliseen aikakauteen sijoittuvana fiktiona Ben-Hur on sen sijaan viihdyttävä filmi. Elokuvan magia lepää mainiosti rakennetun päähenkilön ja antagonistin välisen suhteen varassa. Leffan pahista ja Ben-Hurin ystävää, roomalaista Messala-käskynhaltijaa näyttelevä Stephen Boyd onkin vähintään yhtä karismaattinen ja valovoimainen olemukseltaan kuin Heston pääosassa. Kaksikon pitkä ystävyys tehdään tarinan alusta asti hyvin kouriintuntuvaksi, minkä vuoksi sen väistämätön rikkoutuminen risteävien ideologioiden seurauksena tuntuu konfliktilta todellisilla panoksilla.
Toinen filmin vangitseva piirre on sen hulppea näyttävyys. Valtavia joukkokohtauksia todellisine ihmismassoineen vyörytetään katsojan ihasteltavaksi yksi toisensa jälkeen. Puvustus, lavastus sekä värimaailma luovat todella vakuuttavan aikakauden vaikutelman. Usein vanhan ajan Hollywood-leffoissa taustojen matte-maalaukset pistävät nykykatsojalle silmään, mutta Wylerin magnum opuksessa ne onnistuvat sulautumaan uskottavasti osaksi kokonaisuutta. Bongasin vain kolme esimerkkiä heikosti vanhentuneesta elokuvanteosta: erään omituisesti sijoitellun leikkauksen, meritaistelussa teräväpiirtona erottuvat staattiset ihmisten pienoismallit sekä yhden selkeästi nopeutetun otoksen.
Ben-Hurin kaltaisille eepoksille pakollinen romanssi on usein riippakivi. Wylerin teoksessa se on kirjoitettu kuitenkin luontevasti tarinaan ilman pitkitetyn juustoista melodraamaa. Toisin kuin monet muut näyttelijät, syntyperältään palestiinalainen, kuvankaunis Haya Harareet on lisäksi jopa ulkoisesti uskottava roolissaan.
Jos jotain leffassa voi kritisoida, niin sitä, miten sen vaivihkaa välttää esittämästä päähenkilön tekojen olevan missään ristiriidassa modernin länsimaisen moraalin kanssa. Sankari muun muassa kohtelee orjiaan hyvin, takaa heille vapauden ja nai vaimonsa vasta tämän kihlauksen purkauduttua. Esimerkiksi Rooma-televisiosarja ei tällaiseen yleisön kosiskeluun sortunut. Sen sijaan se antoi hahmoilleen nykypäivän näkökulmasta monia outoja tai jopa vastenmielisiä mutta aikakauteen sidoksissa olevia arvoja, mikä oli virkistävää.
Elokuvan kostotarinan huipentaa tietysti legendaarinen kilpavaunukisa, josta Star Wars Episode I:n rakettirekikarkelotkin ovat hakeneet innoitusta. Kyseessä täytyy olla yksi filmihistorian vaikuttavimpia toimintakohtauksia. Aivan erityisen hämmentävää on, miten tautisen hyvältä koko uskomattomien stunttien, huikean kuvauksen sekä taiturimaisen leikkauksen pienoismestariteos näyttää. Ei voi kuin ihmetellä, miten monta miestyötuntia on kulunut saada näin komea kokonaisuus aikaan eläinten, näyttelijöiden ja ekstrojen eteenpäin rymistelevästä sekamelskasta.
Ben-Hurin kääntöpuoli onkin siinä, että päivänselvän kliimaksin jälkeen tarinassa ei ole enää kummoisesti jännitettä, mutta raina jatkuu vielä 40 minuuttia. Kun Messala on päässyt brutaalisti hengestään, filmin olettaisi kiihdyttävän päätökseensä. Juonen nivoutumista evankeliumeihin on toki pohjustettu leffan aikana, mutta kokonaisuus ei pysy kasassa raamatullisen ilosanoman muuttuessa sen punaiseksi langaksi.
Paatuneena ateistina olen tavanomaisesti allerginen uskonnolliselle saarnaamiselle fiktiossa. Kristillinen sisältö ei kuitenkaan lähtökohtaisesti haitannut minua Ben-Hurin tapauksessa. Leffa rakentaa joka tapauksessa tietynlaista myyttiä, joten siihen yksi messias istuu vallan mainiosti. Toiseksi Jeesuksen hahmoa käsitellään valkokankaalla sikäli tyylikkästi, ettei profeettamiehen kasvoja näytetä eikä hän puhu filmin aikana.
Niin kauan kuin leffan alaotsikon, The Tale of the Christ, pääjehu pysyy vain pienessä sivuroolissa, hänen osuutensa toimii sopivana mausteena. Kun vapahtaja ryöstää tarinan fokuksen, lopputuloksesta muodostuu kuitenkin väistämättä korni ja lattea.
Itse sanomassa toisen posken kääntämisestä ei ole mitään vikaa, mutta jopa Raamattuun nojaten se olisi voitu kertoa kiinnostavammin. Päähenkilön siskon ja äidin sairastuminen spitaaliin on esimerkiksi aiemmin elokuvassa yllättävän rohkea ja julma käänne. Heidän ihmeparantumisensa vesittääkin tarinan tapahtumien painoarvoa ja tuntuu ansaitsemattomalta.
Koska leffan loppurypistys on niin pitkitetty, sen täytyisi sisältää jotain huomattavan dramaattista ollakseen perusteltu. Itse odotin sankarin päätyvän vähintään ristille Jeesuksen rinnalle. Pelkkä Jeesuksen ristiinnaulitseminen yksistään ei oikeuta venyttämistä, sillä se on tarinana jokaiselle tuttu. Koko elokuvan sävy sitä paitsi muuttuu viime metreillä niin alleviivaavaksi, että se tuntuu ihan eri ohjaajan aikaansaannokselta. Ainoa syy, miksi onnellinen lopetus ei lässähdä täydellisesti, on se, että Heston onnistuu katseellaan myymään hahmon liikuttuneisuuden kaikkien kärsimysten jälkeen
Kolme ensimmäistä tuntia Ben-Huria ovat Hollywoodin klassisen aikakauden eeppistä elokuvaa parhaimmillaan. Massiivinen filmijärkäle on raamatullisen epiloginsa kera tautisen ylipitkä, mutta mukaansa tempaisseen tarinan ansiosta sen puristaa kuitenkin kivutta päätökseen. Vaikka vaisu loppupuoli ei voi olla latistamatta leffan kokonaisvaikutelmaa, kyseessä on silti ehdoton suurteos ja ansaittu klassikko.
Kommentit
Lähetä kommentti