Our Hospitality


One Weekin jälkeen katsomislistallani on lisää Buster Keatonia, nimittäin Our Hospitality. Tällä kertaa koomikkomestarin elokuvassa tarina on suuremmassa roolissa, ja slapstickia annostellaan maltillisemmin. 1830-luvulle sijoittuva leffa käsittelee kahden perheen, Canfieldien ja McKayden, välistä verivihaa. Tämä on satiiria luonnollisesti todellisesta Hatfieldin ja McCoyden sukujen välisestä verivihasta.

Filmissä Buster Keatonin itsensä näyttelemä McKayden nuorin perillinen lähtee lunastamaan perheensä kotitaloa. Matka taitetaan aikansa alkeellisella junalla, joihin ohjaaja-näyttelijä on kertoman mukaan suhtautunut intohimoisesti. Reissusta revitäänkin paljon kevyttä huumoria.

Perillä Canfieldien perhe hautoo pahaa aavistamattomalle nuorelle McKaylle kostoa. Nuorimies kuitenkin ihastuu Canfieldien tyttäreen ja tulee hankkineeksi illalliskutsun murhaa juoniven arkkivihollistensa katon alle. Kohtaamisesta seuraa tietysti joukko koomisia kommelluksia. Joe Robertsin esittämä, pelottavan tuimasti tuijottava Joseph Canfield muodostaa hilpeän vastaparin itsensä jatkuvasti liemestä löytävälle McKaylle.

Our Hospitality on mitä ilmeisimmin ensimmäisiä komedioita, jotka rakentuvat todellisen tarinan varaan. Eikä kepeä kertomus ole lainkaan hullumpi vaan varsin koherentti kokonaisuus. Kiinnostavaa nykykatsojalle on erityisesti, miten 1920-luvun elokuvantekijät rakentavat 1830-luvun ajankuvaa.

Loppupuolellaan elokuva lyö silmään todellisen huumorivaihteen. Stuntit äityvätkin tarinan huipennusta kohden älyttömiksi. Ei voi kuin ihmetellä, miten esimerkiksi koskessa pitkin kiviä rymistelevä Keaton ei ole murtanut elokuvaa tehdessä kaikkia luitaan. Hukkui hän sentään melkein, mikä ei yllätä.

Erityisesti narun varassa vesiputouksen edessä tehty loikka on totaalisen uskomaton tempaus. Kliimaksi kuvattiin Keatonin studiolla, jossa lavasteputous laski uima-altaaseen. Stuntti itsessään taas on täysin aito, joskin mies kaapannee sentään mukaansa nuken aidon näyttelijän sijaan.

Keaton osaa päättää leffansa tehokkaasti, ja jälleen viimeinen vitsi on nerokas ääneen naurattaja. Lopussa seisoo myös tarinan varsinainen sanoma: "Love thy neighbour as thyself." Kyllä 20-luvun mykkäkomediat tiesivät, miten kunnollinen hyvän mielen elokuva tehdään.


Kommentit