Buster Keatonin Sherlock Jr. kuuluu mykkäkomediaklassikkojen huippuihin. Komediaksi se pysyttelee sopivan tiivinä ja on ahdettu täyteen huikeita kohtauksia. Filmiä voisi syyttää puhtaasti tekniseksi kikkailuksi, mutta on sillä sydäntäkin. Kyseessä on nimittäin loistavaa metaelokuvaa, joka havainnoi, miten suuri vaikutus sen edustamalla taiteenmuodolla on yleisöönsä.
Sherlock Jr:n juoni on lähinnä ohut kehystys, jonka varjolla Keaton voi toteuttaa toinen toistaan hullumpia ideoitaan. Valtaosan leffaa kestävä unijakso mahdollistaa sen, ettei tapahtumien tarvitse olla edes etäisesti uskottavia. Mukana on siis kohtalainen annos myös surrealismia.
Teknistä taituruutta ei voi kuin ihastella. Päähenkilön uppoaminen valkokankaalla näytettävään filmiin on jo itsessään nerokas temppu. Biljardikohtaus, jossa sankarin lyönnit viuhahtelevat ohi pommin sisältävän pallon, pudottaa puolestaan leuan lattiaan. Ensimmäistä uskomatonta läheltä piti -kutia seuraa vielä kaksi lisää – ilman leikkausta. Eikä kyseessä ole mikään trikki, sillä Keaton opetteli pelaamaan biljardia ammattilaisen avustuksella!
Stuntit ovat niin ikään jälleen uskomattomia ja hengenvaarallisia. Vesitornin purkautuminen yllättävällä paineella löi esimerkiksi komediatähden sellaisella voimalla maahan, että hän mursi niskansa. Näyttelijä tosin sai asian selville vasta kymmenisen vuotta myöhemmin lääkärin vastaanotolla.
Leffan loppupuolen moottoripyörätakaa-ajo äityy myös aivan käsittämättömäksi. Suurin osa kohtauksesta on kuvattu oikeilla kaduilla Keatonin ajaessa oikeaa moottoripyörää. Katsojaa silti hämätään ajoittain ovelasti. Sillan ylittäminen kahden rekan varassa on komposiittiotos, kun taas täpärä ohitus junan edestä toistetaan filmillä takaperin. Juna todellisuudessa loittoni kamerasta.
Club Foot Orhcestran säveltämä vuoden 1993 musiikkiraita on puolestaan harvinaisen menevä. Se tukee erinomaisesti etenkin kaoottista loppuhuipennusta.
Tiesin entuudestaan, ettei metaelokuva ole Keatonille epätavanomaista, sillä olin nähnyt Kameramiehen. Sherlock Jr. havainnollistaakin sitä, miten helppoa on sekoittaa elokuva ja todellisuus keskenään. Leffan lopetus, jossa päähenkilö katsoo filmiltä mallia mielitiettynsä sydämen voittamiseen, on mainio. Se alleviivaa nimittäin sitä, miten perustavanlaatuisissa asioissa haemme vaikutteita ja omaksumme käytösmalleja suoraan valkokankaalta.
Jo 20-luvulla elokuvan valta taidemuotona alkoi siis olla päivänselvää. Samoin oli selvää Keatonin asema taiteenlajinsa mestarina.
Kommentit
Lähetä kommentti