Nia DaCostan Candyman-jatko-osa, joka kulkee hämmentävästi samalla nimellä kuin alkuperäinen vuoden 1992 elokuva, on saanut kriitikoilta kehuja. Huomiota on herättänyt myös tuottajan ja käsikirjoittajan pallilla häärivä Get Out- ja Us-ohjaaja Jordan Peele, musta nainen ohjaajana sekä pääasiassa mustaihoinen näyttelijäkaarti. Lähdin positiivisin odotuksin katsomaan filmiä, koska alkuperäinen on yksi 90-luvun parhaita kauhuleffoja. Se paljastui pettymykseksi, sillä en keksi yhden yhtä perustetta elokuvan olemassaololle.
Alkuperäinen Candyman oli tunnelmallinen ja konventioita rikkova kauhupätkä, joka käsitteli riviensä välissä onnistuneesti myös rasismia ja luokkajakoa. DaCosta ei sen sijaan jännityksen rakentelusta piittaa. Hänen leffansa on niin suoraviivainen, että se loppuu juuri, kun sen luulisi kunnolla alkavan. Siinä missä Bernard Rosen alkuperäisteos antoi teemojensa suhteen ajateltavaa, jatko-osa paasaa niistä niin turhantärkeästi, ettei kenellekään jää varmasti pointti epäselväksi.
Rosen Candyman käytti kunnolla aikaa tunnelman nostattamiseen. Kun sen päähenkilö viimein kohtaa itse pääpahan, tuloksena on yksi genren muistettavimpia kohtauksia. DaCostan elokuva taas töräyttää namusedän kankaalle murhaamaan typeriä sivuhahmoja ilman sen kummempaa alustusta. Sen jälkeen koukkusurmaajaa killutellaan kameran edessä niin tiheään tahtiin, että kummitusta on vaikea kokea muuna kuin koomisena. Tässä on iso ero alkuperäisteokseen, joka jätti tulkinnavaraiseksi, onko Candyman yliluonnollinen olento vai järkkyneen mielen tuotos.
Jatko-osa kaivautuu syvemmälle Candymanin mytologiaan. Ekspositiossaan se hyödyntää paperinukkeanimaatioita, jotka tuovat vahvasti mieleen indiekauhu-Babadookin. Harmillisesti filmi ei ymmärrä, ettei Candymanin taustatarina itsessään ole järin kiehtova tai kaipaa laajentamista. Viehätys syntyy ennemmin Bloody Mary -henkisellä urbaanilla legendalla kiusoittelusta kuin myytin loputtomasta selittelemisestä. Kaikki mitä sillä haluttiin sanoa rasismista, sanottiin jo ensimmäisessä osassa.
Se ei kuitenkaan estä uus-Candymania nuijimasta sanomaa syvälle yleisönsä kalloon. Kiitettävää vaihtelua on toki, että Hollywood-elokuvassa hahmot ovat pääosin mustia. Hauskana yksityiskohtana itse päämörkö murhaa myös tällä kertaa enimmäkseen valkoisia. Se tosin, miten kummitus muodostuu lopussa jopa eräänlaiseksi koston enkeliksi, tuntuu vain enimmäkseen kornilta voimaantumisfantasialta.
Kiehtovin piirre mytologiaan paneutumisessa on se, miten ykkösosassa suurta roolia näytelleet Cabrini-Greenin kerrostalot on tosimaailmassakin sittemmin purettu. Tästä filmi saa luontevaa jatkoa luokkajaon ja systemaattisen rasismin yhteiskunnallisellle kommentoinnille. Se nostaa myös pöydälle nykypäivän polttavan aiheen, poliisiväkivallan. Kaikki sanottava taivutetaan tosin auki niin suoraan, ettei millekään katsojan omalle hoksaamiselle tai ajatustyölle jää sijaa.
Vaikka elokuva on tällä kertaa kerrottu mustien näkökulmasta, hahmot eivät itsessään ole järin kiinnostavia. Niin taiteilija-päähenkilöstä kuin hänen tyttöystävästäänkään ei saa oikein minkäänlaista otetta. Päähahmo, joka järjettömästi sivuuttaa ja piilottaa sairaalahoitoa vaativan infektion, on myös ärsyttävä leffaklise. Sivuosissa nähtävät homohahmot tuntuvat puolestaan vain siltä, kuin filmi ruksittaisi ruutuja vähemmistöedustuksen checklistiltä syventämättä näitä henkilöitä lainkaan.
Viihdyttävimmillään jatko-osa on silloin, kun se härnää katsojaansa koukkumurhaajan legendalla alkuperäisteoksen tavoin. Leffa jopa suoraan sanoo, että uppoutuakseen elokuvaan kriitikon pitäisi itse kokeilla toistaa Candymanin nimi peilin ääressä viisi kertaa. Testasin, mutta vielä hengitän.
Uusversion suurin ongelma piilee sitä vastoin siinä, ettei se ole kauhuelokuvaksi tippaakaan pelottava, ei edes jännittävä. Filmi ei oikein vaikuta edes yrittävän pitää katsojaansa varpaillaan. Vaikka ensimmäinen osa ei ollut varsinaisesti jump scareihin nojaava pätkä, se oli psykologisesti kiero ja sisälsi kaikesta huolimatta pari erittäin toimivaa säikäytystä. Moderni Candyman on sitä vastoin suorastaan kesy.
Jos jostain DaCostan näkemystä pitää kehua, niin visuaalinen ilme on myös jatko-osassa onnistunut. Se tavoittaa paljon alkuperäisen urbaanista painostavuudesta mutta luo samalla omaa. Sumuinen Chicago, jossa korkeat talot nousevat joka puolella, on kuvattu mieleenpainuvasti. Jos ensimmäisessä elokuvassa Cabrini-Green häämötti joka suunnasta, tässä leffassa sen paikalle rakennetut tornitalot kohoavat vastaavana monumenttina.
Myös Candymanin murhien kuvaamisessa on kekseliäisyyttä. Kun kummitus nappaa uhrinsa koukkuun ja paiskoo tätä pitkin huoneistoa, kamera vetäytyy kauemmas tarkastelemaan näytelmää, joka tapahtuu lähes huomaamatta lasi-ikkunoiden meressä. Mikä muu konsti olisi parempi havainnollistamaan suurkaupungin välinpitämättömyyttä?
Pelkistä kauniista kuvista ei kuitenkaan riitä kauhuelokuvan koukuksi. Modernin Candymanin riippakivi on siinä, ettei se yllä oikein missään suhteessa alkuperäisen tasolle. Leffa yrittää parantaa esikuvastaan siinä, että mustat päästetään tällä kertaa pääosaan, mutta siihen omat ideat sitten jäävätkin. Vahvempaa ja omaperäisempää visiota olisi kaivattu, vähemmän puolestaan kuorolle saarnaamista.
Kommentit
Lähetä kommentti