Kultakuume

Olen nähnyt Charlie Chaplinin Kultakuumeen yli kymmenen vuotta sitten mutta unohtanut valtaosan. Buster Keaton -pätkien jälkeen onkin hyvä vertailla, tuntuvatko historian kuuluisimman koomikon tekeleet enää missään. Elokuva on yhä hupaisa, mutta samalla tavalla en nauranut kyyneleet silmissä kuin Keatonin filmien kanssa.

Mukana on monta nerokasta gagia, kuten heti elokuvan alkupuolella, jossa kaksi raavasta miestä taistelee aseesta kulkuripäähenkilön yrittäessä karata tähtäimestä. Klassinen kengänsyömiskohtaus sekä hahmojen kanahallusinaatiot huvittavat niin ikään edelleen.

Samanlaisella uskomattomalla teknisellä taituruudella Chaplin ei elvistele kuten Keaton. On leffassa tosin siitä huolimatta vaikuttavia otoksia. Esimerkiksi alun kultaryntääjien jonotus vuoren rinteellä ei ole mikään trikki vaan kuvattu oikeilla ihmisillä.

Filmin musiikkiraita on puolestaan mainio mykkäkomedialle. Kekseliäänä innovaationa mainittakoon laukausten simuloiminen pianon koskettimilla.

Chaplinia on kehuttu Keatonia paremmaksi tarinankertojaksi ja suuremmaksi humanistiksi. Toiset taas haukkuvat häntä sentimentaaliseksi. Kultakuumeessa tarina on tosiaan suuremmassa roolissa kuin näkemissäni Keatonin filmeissä, ja se vetelee ovelasti pienistä tunnenaruista äitymättä kuitenkaan liian imeläksi.

Elokuvan tarinallinen viehätys, kuten Chaplinin leffoissa yleensä, piilee kulkurin jatkuvassa altavastaaja-asemassa. Alussa häneltä puuttuu suoja, ruoka, varallisuus sekä luotettavat kumppanit. Myöhemmin hän taas uhkaa jäädä ilman rakkautta. Vilpittömyydellä ja tuurilla kautta hän kuitenkin päätyy ryysyistä rikkauksiin ja voittaa myös neidon suosion. Nykykatsojaa saattaa henkilöstä riippuen huvittaa tai ärsyttää, miten raha lopulta kääntää elokuvassa myös naisonnen.

Toisin kuin monet muut Chaplinin filmit, Kultakuume ei niinkään sisällä vahvaa aikakautensa kommentääriä tai yhteiskunnallista sanomaa. Silti se on pohjimmiltaan eräänlaista luokkanousueskapismia, jossa varattomat onnenonkijat lähtevät tavoittelemaan parempaa huomista ja osuvat kirjaimellisesti kultasuoneen.

Kultakuume ei yllä aivan samalle tasolle kuin vasta näkemäni Keatonin tekeleet, jotka ovat tiiviimpiä ja pakattu täyteen sekä ällistyttäviä että hersyviä kohtauksia. Silti kyseessä on edelleen ansaittu klassikko, joka vetoaa komediana yhä tänä päivänäkin myös muihin kuin elokuvaharrastajiin.