Dirty Harry

En ole koskaan elämässäni katsonut Dirty Harryja, joten aika koitti paikata kyseinen Clint Eastwoodin ikonisesti tähdittämä aukko sivistyksessä sarjan ensimmäisellä filmillä. Don Siegelin ohjaama klassikkoelokuva on hyvin ristiriitainen kokemus. Se on eittämättä taidokkaasti tehty jännäri. Samaan aikaan kuitenkin voin hyvin ymmärtää, miksi Batmanin lailla omankädenoikeutta jakavasta poliisikomisariosta kertova filmi sai osakseen fasismisyytöksiä aikalaiskriitikoilta.

Dirty Harrysta ei voi puhua kehumatta Clint Eastwoodin roolisuoritusta. Hänen porautuva katseensa, yrmy ilmeensä sekä kiristynyt leukansa tekevät hahmosta unohtumattoman vangitsevan antisankarin. Eastwood tuo osaansa sellaista intensiivistä ja raakaa maskuliinista karismaa, että päähenkilön puolelle asettuu väkisinkin.

Tästä tosin muodostuu elokuvalle ongelma. Harry Callahan on hahmona nimittäin pohjimmiltaan täysin vastenmielinen ihminen. Hän on epämiellyttävä työtoveri, vihaa kaikkea kahdella jalalla liikkuvaa, ei pidättäydy rasististen sanojen käytöstä ja vähät välittää esimerkiksi potentiaalisen itsemurhauhrin kohtalosta, vaikka pitkin kynsin ja hampain pelastaakin tämän. Päähenkilöä eivät myöskään kiinnosta sivistyneen yhteiskunnan pelisäännöt, sillä hän on valmis väärinkäyttämään valta-asemaansa sekä toimimaan itse rikollisten tuomarina.

Elokuva perustelee Harryn asennetta sillä, että hän on katkeroitunut vaimonsa kuolemasta ja nähnyt myös työssään liian monta kuolemaa rikollisten käsissä. Leffa alkaakin alleviivaavasti kuvaten muistolaattaa, joka luettelee kaikki palveluksessa menehtyneet San Franciscon poliisit.

Nykypäivänä, jolloin poliisiväkivalta ja äärioikeistolaisen liikehdinnän seurauksena syntynyt Blue Lives Matter ovat vahvasti tapetilla, tällaisilla tekosyillä päähahmon toimien oikeuttaminen tuntuu väistämättä vaivaannuttavalta. Tiedämme nimittäin hyvin konkreettisesti, mihin vigilantismi voi yhteiskunnassa suitsimattomana johtaa.

Moderni Batman on eittämättä ottanut runsaasti vaikutteita Dirty Harrysta, sillä sen verran paljon samankaltaisuuksia hahmojen välillä on. Omankädenoikeuden jakamisen ohella molemmat hahmot myös heijastelevat pahiksiaan. Harryn kohdalla on kuitenkin epäselvempää, onko hänet tarkoitettu päähahmoksi, jota yleisön tulisi kannustaa.

Harry on samanlainen siinä kuin hänen jahtaama Scorpio-sarjamurhaajansa, että hän on voyueristinen, sadistinen, sosiopaatti, joka rakastaa väkivaltaa ja kiduttamista. Kun Harry toteaa pahiksen tappavan vielä uudelleen, koska tämä "rakastaa, mitä hän tekee", hän voisi yhtä hyvin puhua itsestään.

Siegel vihjaa myös hienovaraisesti moneen otteeseen, ettei Harry välttämättä ansaitse sympatioitamme. Hänen vaimonsa on kuollut vastuuttoman liikennekäyttäytymisen seurauksena, mutta hän itse suhtautuu jalankulkijoiden vaarantamiseen puhtaan välinpitämättömästi. Kun mies puolestaan kiduttaa kiinniottamaansa konnaa, hetki esitetään häiriinnyttävänä sekä päähenkilö suorastaan psykoottisena. Elokuvan loppupuolella bussia uhkaavasti väijyttävä Harry on myös kuvattu kuin missä tahansa muussa filmissä sankaria vaaniva roisto.

Se tehdään niin ikään selväksi, että mies saa pervessiä nautintoa rikollisten surmaamisesta ja jopa odottaa tilaisuutta siihen. Hän onkin mitä ilmeisimmin opetellut ulkoa mahtailevan monologin, jonka voi jokaisen roiston kohdalla ladella tyydytystä tuntien. Tuon litanian tarkoituksena on vieläpä usuttaa vastustaja kokeilemaan onneaan, mikä antaa päähenkilölle joko tilaisuuden ampua kuulan lainsuojattoman kalloon tai päästä viimein omasta hengestään.

Leffa päättyy siihen, kun Harry tappaa Scorpion ja heittää sen jälkeen poliisintähtensä menemään. Jotkut aikalaiskriitikot tulkitsivat tätä merkkinä kaiken laillisuuden hylkäämisestä sekä mvigilantismin syleilystä.

Tämä ei ole kuitenkaan nähdäkseni tarkoitus, sillä Harry peilaa kohtauksessa ennemmin lännenelokuvien myyttisiä hahmoja. Hän on Magnumeineen kuin suurta henkilökohtaista valtaa käyttävä kylän sheriffi tai revolverisankari, joka ymmärtää aikakautensa päättyneen. Tapa, jolla Harry provosoi vastustajiaan tavoittelemaan asettaan, on puolestaan taktiikka, jota westernien pahikset ovat käyttäneet, muun muassa Jack Wilson Shanessa. Nämä mielleyhtymät lännengenreen tuskin ovatkaan vahinkoja.

Elokuvan ei vaikutakaan ensisijaisesti väittävän, että omankädenoikeus on hyvä asia tai että sen päähahmo toimii oikein. Tämä olisi sikälikin outoa, että Siegel oli poliittisilta kannoiltaan liberaali, joka ei vigilantismia kannattanut.

Sen sijaan leffa väittää, että yhteiskunnan ulkokultainen sensitiivisyys ja paapominen on johtanut Harryn kaltaisen oman elämänsä lepakkomiehen syntyyn. Valtiossa, jossa virkailija ei tohdi lukea neekeri-sanaa ääneen kiristäjän vaatimuskirjeestä eikä päivänselvää raiskaajamurhaajaa saada tuomittua teknisyyden vuoksi, prioriteetit ovat tarinan mukaan pahasti vääristyneet. Tapa, jolla Harry pelastaa itsemurhakandidaatin, korostaa puolestaan sitä, mikä tärkeysjärjestyksen todella pitäisi olla: pisteitä ei heru empaattisuudesta tai tunteiden huomioon ottamisesta, mutta lopputuloksena ihmishenki säästyy.

Silti Siegelin teoksen sanomassa on ongelmia. Se nimittäin kärjistää asetelmiaan manipulatiivisin ja yksinkertaistavin keinoin, tekee päähenkilöstään yksinkertaisesti liian coolin sekä jättää ilmaan tarpeettoman riskialttiita tulkinnavaraisuuksia.

Ymmärrän, että 70-luvulla väkivaltaisuudet ovat rehottaneet amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja poliisityöhön on sisältynyt merkittäviä vaaroja. Scorpio-pahiksen innoittajana on myös toiminut todellinen Zodiac-sarjamurhaaja.

Silti täysin seinähullu psykopaatti, joka tappaa suunnitelmallisesti mutta sattumanvaraisesti ilman motiivia kammottavilla tavoilla toinen toistaan puolustuskyvyttömämpiä uhreja, tuntuu melkoisen ylilyödyltä. Puhumattakaan siitä, miten halvasti leffa maalaa päähenkilön väkivaltaisuuksia hyväksyttävämpään valoon raiskauksen varjolla.

Huvittavasti myös esimerkiksi aseistettu pankkiryöstö on Harrylle rutiininomaisuudessaan kuin jokapäiväinen tapahtuma. Ihanko näin paatunut paheiden pesä San Francisco todella on?

Harryn hahmoon sisältyvä dilemma on puolestaan samankaltainen kuin sotaelokuvilla, joista klassisen toteamuksen mukaan ei voi tehdä viihdyttäviä puoltamatta sodankäyntiä jollain tasolla. Valtaosa katsojista ei nimittäin tällaisessa viihde-elokuvassa tule kyseenalaistaneeksi päähenkilön tekoja, sillä hän ei missään vaiheessa lakkaa olemasta ihailtavan maskuliininen, karismaattinen ja kannustettava. Jotta leffan viesti todella menisi perille, antisankarin pitäisi jossain vaiheessa tyystin menettää yleisön sympatiat.

Siegelin filmistä ei sitä paitsi ottaisi edeltävät viat korjaamallakaan erehtymättömästi selvää, mitä se ajaa takaa. Onko se esimerkiksi sivistysvaltion periaatteiden mukaisesti rikollisten perusoikeuksien puolella ja missä määrin? En osaa sanoa.

Tulkinnanvaraisuus ei lähtökohtaisesti ole huono asia elokuvissa, mutta potentiaalisesti vaarallisella tavalla väärinluettavissa oleva sanoma kannattaisi selventää. Leffat eivät nimittäin elä tyhjiössä, ja on ihan validia kysyä, kuinka paljon Dirty Harryn sekä sen seuraajafilmien kulttuurinen perintö ovat vaikuttaneet vaikkapa Yhdysvaltain poliisivoimissa kukoistaviin väkivaltamyönteisiin asenteisiin ja niistä juontuviin tekoihin. Tai vaikkapa kidutuksen hyväksyttävyyteen 24:n ja Jack Bauerin kaltaisten jälkeläisten myötä.

Kaiken tämän temaattisen sisällön ohella Dirty Harryn arvioinnista haastavaa tekee se, että trillerinä se on pirullisen hyvin rakennettu ja kestänyt aikaa mainiosti. San Francisco sekä sen aidosti pimeät kadut ovat erinomaisesti hyödynnetty miljöö, jossa valojen ja varjojen leikki viestii leffan film noir -juurista. Pelkästä päähenkilön juoksentelusta sarjamurhaajan puheluiden perässä muodostuu kiehtova kissa ja hiiri -jahti. Jännitettä kehitetään loistavasti rytmittäen, ja tukea tähän antaa Lalo Schifrinin jazzahtava mutta ajoittain kakofoniseksikin yltyvä soundtrack.

Uskottavuus ei ole aina Siegelin filmissä pääasia. Sen lisäksi, että Scorpio-sarjamurhaaja on hahmona kärjistetty ja Harrylla tuntuu toimintaa riittävän viikossa enemmän kuin kymmenellä komisariolla koko virkaurallaan, päähenkilöllä ei myöskään tunnu olevan lainkaan apujoukkoja eikä hän niitä hälytä paikalle. Mihinkään varsinaisiin naurettavuuksiin leffa ei kuitenkaan sorru, minkä vuoksi katsojan on helppo ummistaa yksityiskohdilta silmänsä.

Sitä ei voi kiistää, etteikö Dirty Harry olisi maineensa veroisesti taitavasti toteutettu sekä otteessaan pitävä trilleri. Sen fasismi on myös liioiteltua, sillä filmi ei kiistattomasti asetu antisankarinsa puolelle. Silti se on jättänyt suurelle yleisölle liikaakin varaa ihannoida kyseenalaista päähahmoaan.

Leffan ongelman ydin on siinä, että se häivyttää satiirisen puolensa pyrkimällä olemaan ohjaajansa mukaan epäpoliittinen ja ennemmin puhdas viihdejännäri. Valitettavasti tällaisia aiheita käsittelevä teos ei voi olla epäpoliittinen, sillä vaikuttavilla elokuvakokemuksilla on taipumus muokata mielikuviamme ja näkemyksiämme tosimaailmasta. Ja sitä Dirty Harry epäilemättä on: vaikuttava elokuva.