Jurassic World

Olen pitkään viivytellyt Jurassic Worldin katsomista, vaikka lapsena olinkin Jurassic Parkien suuri fani ja pidän edelleen alkuperäisestä vuoden 1993 elokuvasta. Syyt eivät ole vain siinä, että leffa on saanut kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton ja vihaan nostalgialla rahastamista. Olin kuullut nimittäin etukäteen, että leffan päämörkö on dinosauruksen sijaan DNA-muunneltu mielikuvituslisko ja että sen sankari käyttää koulutettuja raptoreita apureinaan. Jo kymmenenvuotias minä olisi pitänyt näitä aivan helvetin typerinä ideoina.

Elokuva ei itsekään tunnu luottavan premissiinsä, sillä hahmot taivastelevat ääneen, etteivätkö ihan tavalliset dinosaurukset riittäisi. Kun hybridiliskon luojat selittelevät, että kohderyhmätutkimus sanoi yleisön haluavan aina suurempaa, pelottavampaa ja julmempaa, kuulostaa kuin leffa itse perustelisi aivopieruaan. Raptorikoulutuksen idea tuntuu puolestaan perustuvan puhtaasti sille ajatukselle, että Chris Prattista saa prätkän selässä kaveridinojen ympäröimänä aikaan komean mainosposterin.

Eräs leffan tiedemies tosin toteaa osuvasti indominus rex -luomuksesta, etteivät aidot dinosaurukset ole todellisuudessa milloinkaan ihmisiä tyydyttäneet. On aivan totta, etteivät Jurassic Park -elokuvat ole koskaan noudattaneet prikulleen biologian historiatietämystä hirmuliskojen ulkonäöstä. Myös nimeämisten kanssa on otettu vapauksia esimerkiksi sen suhteen, että täysin toiseen lajiin viittaava velociraptor kuulostaa paremmalta ja uhkaavammalta kuin deinonychus, joita leffojen velociraptorit todellisuudessa ovat. Perusteluna täysin päästä kiskotulle tieteissatuhirviölle tämä on kuitenkin heppoinen.

Ei liene yllätys, että Jurassic World on läpeensä typerä elokuva jokaisella muullakin käsikirjoituksen osa-alueella. Prattin ja Bryce Dallas Howardin esittämät päähahmot esimerkiksi tunaroivat epäpätevyyttään tappajasauruksen vapaaksi noin kymmenessä minuutissa. Ilmeisesti puistossa ei ole mitään järkevää protokollaa sille, milloin saurusten aitauksiin saa mennä sisään, sillä hahmojen ei tarvitse edes odottaa, että pedon GPS-sijainti on tarkastettu. Lämpökamerat eivät lokaatiota paljasta, koska dinoja kehittelevä tiedelaboratorio ei viitsinyt kertoa, ettei hirmulisko näy lämpökameroissa. Puuh.

Myöhemmin geenipumpatun sauruksen perään lähetetään vaivaiset viisi turvamiestä tainnutusaseineen ja yksi helikopteri. Murhanhimoiset lentoliskot on puolestaan puistossa sullottu yhteen isoon heiveröiseen lasikupoliin odottamaan onnettomuutta, joka vapauttaisi ne. Teini-ikäiset vieraat taas pyörivät dinojen joukossa ilman valvontaa vapaasti ohjattavassa lasipallossa, jotka eivät kestä edes petoliskon sormen kopautusta. 20 000 muuta vierailijaa pääsevät poistumaan paikalta ehkä seuraavana aamuna. En halua edes kuvitella, mitkä katastrofin ainekset saarella olisivat tällä varautumisella kasassa, jos sitä koettelisi vaikkapa maastopalo, tsunami, hurrikaani tai maanjäristys.

Täysin älyttömäksi leffa äityy siinä vaiheessa, kun hahmojen ratkaisu jokaiseen ongelmaan on päästää lisää dinoja vapaaksi. Raptoreiden kanssa hyökkääminen mutanttisaurusta vastaan menee esimerkiksi juuri niin persiilleen, kuin voi etukäteen arvata.

Sankareiden kuningasidea korjata aikaisemmat virheet on puolestaan usuttaa tyrannosaurus hybridiliskon kimppuun. Sitä tosin voi ihmetellä, ovatko suojattomien ihmisten lähellä mellastavat T-rex ja raptorit merkittävästi parempi tilanne kuin yksi DNA-muunneltu murhasaurus. Ilmeisesti kuitenkin ovat, koska elokuva ohittaa probleeman ja leikkaa suoraan onnelliseen loppuun

Pahiskorporaatiolakeijan juoni käyttää petosauruksia hyödyksi sotatantereella on myös täysin idioottimainen. On syynsä, miksi sodissa ei paiskata taistelukentille esimerkiksi jääkarhuja tai tiikereitä. Ne eivät piittaa omista tai vihollisesta, ovat täysin mahdottomia hallita sekä painuvat aterioituaan tuntikausiksi unille.

Se hämmentää erityisesti, miten paljon huonommalta Jurassic Worldin muoviset CGI-hirmuliskot näyttävät kuin sitä 22 vuotta vanhemman leffan aikaansaannokset. Yksi syy on tietysti siinä, että Jurassic Park yhdisteli ovelasti nukkeja ja tietokone-efektejä. Kuitenkin jopa puhtaat tietokonegrafiikkaluomukset tuntuvat alkuperäisessä elokuvassa uskottavammilta kuin vuoden 2015 tekeleessä. Sen lisäksi, että CGI-otukset palloilevat Colin Trevorrowin filmissä jatkuvasti kameran edessä, eroon vaikuttaa valaistus, joka on Spielbergin teoksessa huomattavasti luonnollisempaa.

Yhdessä asiassa Worldin visuaalisuus ansaitsee kehut, ja se on elokuvan pirteän vehreä värimaailma. Hawaiji on toiminut elokuvalle kauniina kuvauslokaationa, jonka ainoa ongelma on siinä, että sen tunnistaa liiankin helposti Hawaijiksi. Filmiin on onnistuttu loihtimaan myös yksittäisiä tyylikkäitä otoksia: esimerkiksi pimeydestä uhkaavasti lähestyvä T-rex on komea näky.

Ihmishahmot ovat Jurassic Worldissakin katastrofielokuville tyypillinen riippakivi. Esimerkiksi pakolliset kakarat voisi leikata pois filmistä ilman, että mikään muuttuisi. On puolestaan vaikea uskoa, että Prattin ja Howardin hahmoista jäävät edes nimet mieleen yhdellekään katsojalle. Heidän keskinäinen flirttinsä on myös väkinäistä ja romanssi umpiturha. Ihmisten tarpeettomuus korostuu leffan finaalissa, jossa sankaripoppoo jää hoomoilasena tuijottamaan jättipetojen välistä taistelua sen sijaan, että juoksisi vain munaravia karkuun.

Viihteen idioluutio on nykypäivän ilmiö, jossa Overtonin ikkunaa hivutetaan koko ajan sallivampaan suuntaan siinä, kuinka typeriä tuotoksia suurelle yleisölle voidaan kaupata aivot narikkaan -verukkeella. Mistä muustakaan kertoo se, että kaikkien aikojen kuudenneksi menestyneimmäksi filmiksi kohoaa nostalgiahöyryillä tekohengitetty kalkkuna, joka on monta kertaluokkaa vähä-älyisempi kuin sen yli 20 vuotta vanhempi esikuva? Jurassic World on elokuvien saralla malliesimerkki mainstream-leffojen tasaisesta tyhmistymisestä. Vaikka tietokonetehostevetoinen toiminta ja dinosarukset viehättäisivät, suosittelen tekemään elokuva-alalle palveluksen: katsokaa jotain fiksumpaa.