Shane

George Stevensin ohjaama Shane on yksi lännenelokuvan ylistettyjä joskin tunnetumpien teoksien varjoon jääneitä klassikoita. Pääosassa ei nähdä Clint Eastwoodin, John Waynen tai edes Charles Bronsonin kaltaista legendaarista tähteä. Alan Laddin esittämä otsikon pyssysankari uhkaa jopa jäädä hahmona sivurooliin. Kaikesta tästä huolimatta Shane nousi välittömästi yhdeksi lajityypin suosikeistani Hyvien, pahojen ja rumien sekä Suuren hiljaisuuden rinnalle.

Shane erottuu lännenelokuvien joukossa maanläheisyydellään. Elokuvan keskeinen konflikti maanviljelijäperheiden ja karjatilallisen jengin välillä on hyvin pienimuotoinen genren mittapuulla. Elokuvassa ei juuri ole pyssytaisteluja, minkä vuoksi ne tuntuvat sitäkin merkityksellisemmiltä tapahtuessaan.

Leffan tapahtumat saavat alkunsa, kun vaeltava revolverimies, Shane, saapuu Joe Starretin perheen maatilalle. Kulkuri tutustuu perheeseen ja jää viettämään heidän kanssa aikaa farmin apukätenä. Joe ja Shane ystävystyvät, ja erityisesti perheen poika Joey leimautuu uuteen tuttavuuteen. Vääjäämätön yhteenotto laaksoa terrorisoivan karjaparoni Rykerin kanssa varjostaa kuitenkin heidän yhteiseloaan.

Shanen vahvuus on sen erinomainen, hitaasti kierroksia keräävä käsikirjoitus. Elokuvan henkilöt ovat kaikki uskottavia ihmisiä. Heidän arjestaan näytetään sekä idyllinen onni että ilmassa leijuva väkivallan uhka, mikä saa katsojan tosissaan jännittämään hyvisten puolesta.

Van Heflinin Joe on taipumattomana perheenisänä yhtä tärkeä hahmo kuin Shane itsekin, minkä vuoksi heidän ystävyytensä sekä sen koettelemukset tuntuvat myös ruudun toiselle puolelle. Loistavan Brandon De Wilden esittämä Joey, jonka naiivista näkökulmasta leffa peilaa tapahtumiaan, on puolestaan lapsihahmona äärimmäisen todentuntuinen. Hämmentävästi hän onnistuu äänekkyydestään huolimatta olemaan ennemmin pidettävä kuin ärsyttävä. Perheen vaimo, Jean Arthurin näyttelemä Marian, puolestaan kiintyy vahvasti Shaneen mutta rakastaa yhä aviomiehestään, mikä luo kiinnostavan jännitteen kolmikon välille.

Edes elokuvan antagonisti ei ole mikään yksiulotteinen mörkö. Rykerilla on oma perusteltu ja jopa samaistuttava oikeutuksensa sille, miksi hän yrittää ottaa maatilallisten alueet haltuunsa. Onhan hän nähnyt vaivan ja riskin kesyttäessään alueen ennen sinne saapuneita uudisasukkaita. Karjanomistaja ei myöskään turvaudu välittömästi väkivaltaan vaan yrittää useaan otteeseen neuvotella rauhanomasta ratkaisua. Keskustelujen kariutuessakin hän tukeutuu ennemmin provosointiin kuin suoraan hyökkäykseen.

Rykerin värväämä revolverimies, Jack Palancen esittämä Jack Wilson, on hahmona puolestaan yksiulotteisempi. Hän on kuitenkin mustassa asussaan pistooleineen ja virneineen sen verran uhkaava ilmestys, ettei suoraviivaisuudesta ole haittaa.

Shanen kantaviksi teemoiksi nousevat väkivallan ja murhaamisen seuraamukset ihmiselle itselleen. Nimikkosankari on menneisyytensä vaivaama eikä tosissaan pysty asettumaan elämässään aloilleen. Hän yrittää suojella myös ystäväänsä Joea tältä kohtalolta, ja toteaa puolestaan Joeyelle: "Joey, there's no living with, with a killing. There's no going back from it. Right or wrong, it's a brand, a brand that sticks."

Elokuva sijoittuu Amerikan sisällissodan jälkeiseen aikaan. Sen jättämät haavat välittyvät sivulauseissa, kun hahmot esimerkiksi solvaavat toisiaan heidän sodassa edustamiensa osapuolten pohjalta. Leffan on helppo tulkita peilaavan sen tekohetkellä ajankohtaisia toisen maailmansodan veteraanien traumaattisia kokemuksia. Olihan Stevens itsekin sotaveteraani.

Aseet ovat filmissä vahvasti toistuva motiivi. Eräänlaisen käännekohdan tarinassa muodostaa se, kun Shane demonstroi Joeyelle revolverilla ampumista. Jo äänimaailma on kohtauksessa tavanomaiseen lännenelokuvaan nähden aivan eri luokkaa. Symbolisella tavalla kuolema tuntuu saapuneen keskelle idylliä. Ei olekaan sattuma, että Shane käskee Joeyta elokuvan lopussa: "Now you run on home to your mother and tell her, tell her everything's alright, and there aren't any more guns in the valley."

Väkivallassa on elokuvan ilmestymisajankohtaan nähden rujoa realismia. Jo turpaanveto saluunatappelussa näyttää varsin ikävältä, olkoonkin että Shane ja Joe pystyvät kahdestaan antamaan köniin yllättävän monelle Rykerin jengiläisistä. Murhaamisessa puolestaan ei ole mitään hohdokkuutta. Ne harvat laukaukset, jotka elokuvassa ammutaan, saavat ihmiset rojahtamaan koruttomasti mutalätäkköön tai baaripöydän päälle, mistä myös Sam Peckinpah otti myöhemmin vaikutteita.

Yksi elokuvan kuuluisimpa avoimia kysymyksiä on sen lopetus ja erityisesti, kuoleeko Shane vai ei. Itse kallistun samalle kannalle kuin Kevin Spaceyn roolihahmo The Negotiator -elokuvassa: viimeinen kohtaus viittaa vahvasti sankarin kuolemaan. Häntä on ammuttu, hän istuu hevosensa selässä lysähtäneenä ja ratsastaa hautausmaan poikki. Kuvakieli on varsin selkeää.

Lopuksi on vielä kommentoitava sitä, miten upealta Shanen Technicolor-visuaalit näyttävät. Wyomingin Jackson Holessa paikan päällä kuvatun filmin värimaailma sekä avarat maisemat, jossa Grand Teton -vuori häämöttää taustalla, vetävät vertoja upeudessaan John Fordin Etsijöiden vastaaville. Harvinaislaatuisesti jopa yöotokset näyttävät oikeasti yöllä kuvatuilta, vaikka oletankin niiden olevan naamioituja päiväotoksia. En ole kuitenkaan varma, sillä sen verran hyvän näköistä jälki on.

Stevensin ohjaustyö on ehdottomasti yksi genrensä huippuja. Siinä viehättää elämää suurempien sankareiden ja pistoolitaisteluiden sijaan lännessä eläneiden tavallisten ihmisten sekä heitä koskettaneiden konfliktien kuvaus. Shane pitää otteessaan, sillä elokuvan hahmoista välittää, ja kun pyssyt viimein paukkuvat, surmatöillä on painoarvoa.