Werner Herzogin filmit ovat minulle entuudestaan vieraita, joten Aguirre – jumalan viha on hyvä tapa luoda ensikosketus ohjaajan töihin. Elokuvan tutkimusretki Amazonin sademetsien syövereihin on kuin kuumehoureinen yhdistelmä Apocalypse Now'ta ja Moby Dickiä.
Aguirre – jumalan viha kuvaa Gonzalo Pizzarron johtamaa espanjalaisten konkistadorien matkaa Amazonasiin El Doradon tarunhohtoisen kaupungin perässä. Kun seurueen muonavarastot uhkaavat loppua, komentaja Ursua ja hänen oikea kätensä Aguirre lähetetään tiedustelemaan jokea eteenpäin. Huhuttujen rikkauksien sokaisema Aguirre kuitenkin suunnittelee kapinaa.
Herzogin elokuva ottaa innoituksensa ja lähtökohtansa tositapahtumista, mutta varsinainen tarina on fiktiota. Juoni on loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen ja ennakoitava. Mitä pidemmälle jokea konkistadorit etenevät, sitä epätoivoisemmaksi matka käy ja sitä syvemmäksi seurueen hulluus.
Menosta tekevät magneettisen Popol Vuhin hypnoottisen kaunis, aavemainen musiikki sekä pääosanäyttelijän Klaus Kinskin intensiivinen katse. Herzog ja Kinski olivat jatkuvasti erimielisiä siitä, minkälainen Aguirren pitäisi olla hahmona olemukseltaan. Ohjaaja sai tähdestään irti haluamansalaisensa performanssin provosoimalla tämän ennen kuvausten alkamista raivokohtauksiin, kunnes tämä poltti vihansa loppuun. Filmillä jatkuvasti tuiman äkäiseltä vaikuttava näyttelijä siis todella on sitä.
Kinski on vetovoima, jonka ympärille muu elokuva kietoutuu. Kun hän käyskentelee diktaattorimaisesti lautallaan ontuvan ryhtinsä ja maanisen olemuksensa kera, mielleyhtymät ohjautuvat väistämättä kapteeni Ahabiin Pequod-aluksellaan. Samoin kuin Ahab, Aguirre on hahmona pakkomielteisen johtajan perikuva, jota alaiset seuraavat uskollisesti kohti väistämätöntä tuhoa, kunnes on liian myöhäistä.
Herzogin leffan teemat ovat ylistetyksi art house -elokuvaksi yllättävänkin helposti hahmotettavia. Ahneus, kunnianhimo sekä lupaus maineesta ja vallasta viekoittelevat konkistadoreja turmion tielle silloinkin, kun todellisuus on jo kauan sitten tehnyt unelmat turhiksi.
Ursuan ja Aguirren tiedustelujoukko on kuin romuttuva yhteiskunta pienoiskoossa. Todelliseksi johtajaksi nostetaan tietysti kaikkein pipipäisin henkilö, jonka teräksisyys ja karisma saavat hänet vaikuttamaan osaan ulkoisesti sopivalta. Matkalla myös vaalitaan ja pystytetään huvittavan tarpeettomia valtahierarkioita, jotka muistuttavat keskellä sademetsääkin siitä, että toiset ihmiset ovat toisten yläpuolella. Eristäytyneisyys puolestaan lietsoo harhaisuutta ja antaa mahdollisuuden rationalisoida täysin järjetöntä toimintaa.
Herzogin elokuvan tuotantoprosessi on tarina itsessään. Filmi kuvattiin paikan päällä Perussa ja Amazonin sademetsissä kronologisessa järjestyksessä kengännauhabudjetilla äärimmäisen haastavissa olosuhteissa. Kinskin mielipuolinen käytös aiheutti käsittämättömiä episodeja, kuten välikohtauksen, jossa hän ampui kohti taustanäyttelijöiden telttaa irrottaen yhdeltä heistä sormenpään. Kun oikukas tähti puolestaan uhkasi painella matkoihinsa kuvauspaikalta, Herzog uhkasi ampua ensin hänet ja sitten itsensä.
Budjetin rajoitteista huolimatta tai sen ansiosta syntyy kuitenkin kauniita kuvia. Aguirre on filminä täynnä upeita lavastamattomia maisemia sekä rähjääntyneitä ihmisiä, joita eivät epäaidon näköiset erikoisefektit tai kömpelö toiminta pilaa. Tämän vuoksi leffa tuntuukin aikakauden kuvauksena jännittävän realistiselta, mihin auttaa myös hahmojen uskottava puvustus. Ainoastaan alkuperäisheimojen kirjoittaminen kannibalisteiksi tuntuu tarpeettomalta eksotisoinnilta.
Aguirrea katsoessa tuntuu, että vaikean ja kivuliaan synnytysprosessin on täytynyt vaikuttaa elokuvan legendaariseen maineeseen, kulttistatukseen ja arvostukseen. Ylistetyksi mestariteokseksi kyseessä on kuitenkin melko yllätyksetön, joskin todella kauniisti kuvattu, upeasti näytelty sekä kiinnostavaan aikakauteen sijoittuva hulluuskertomus. Sen vaikutus myöhempiin pakkomiellettä käsitteleviin elokuviin on toki selvä, sillä inspiraatio näkyy jo saman vuosikymmenen Francis Ford Coppolan Vietnam-eepoksessa
Kommentit
Lähetä kommentti