Richard Adamsin klassikkolastenromaaniin perustuva Ruohometsän kansa on tullut animaationa kuuluisaksi väkivaltaisista kohtauksistaan sekä kokonaisen sukupolven traumatisoinnista. Olen nähnyt leffasta itsekin lapsena pätkiä, mutta tuolloin ikää on ollut jo sen verran, ettei se ole onnistunut järkyttämään. Elokuva ei kieltämättä sovi perheen pienemmille, mutta vähän varttuneemmille sitä voi helposti suositella. Kyseessä on nimittäin mainio, kohdeyleisöään aliarvioimaton filmi.
Martin Rosenin käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama Ruohometsän kansa kertoo joukosta kaniineja, jotka pakenevat asuinsijoiltaan etsimään uutta kotiseutua. Elokuvan keskeisimmät hahmot ovat veljekset Pähkinä ja Viikka, joista jälkimmäinen saa näyssä ennustuksen heidän yhdyskuntaansa uhkaavasta vaarasta. Pian ihmiset saapuvatkin koneineen jyräämään heidän kotiluolaverkostonsa jättäen ennustusta ajoissa kuunnelleet pakolaiset onnensa nojaan. Odysseuksen kaltaisten harharetkien myötä he suuntaavat kohti Ruohometsän kukkulaa, jossa turvallinen elämä kenties odottaa.
Ruohometsän kansan yksi olennaisista teemoista on luonnon kauneuden ja julmuuden kohtaaminen. Animaatiojälki on upean kaunista vesivärityötä, joka todella herättää Englannin maaseudun vehreyden eloon. Aitoutta on saavutettu sillä, että valtaosa filmin lokaatioista pohjaa oikeisiin paikkoihin Hampshiren kreivikunnassa.
Silmiä hivelevästä ulkoasusta huolimatta kaniinit ovat tarinassa jatkuvassa hengenvaarassa. Heitä uhkaavat niin koirat, kissat, linnut, ihmiset kuin toiset kaniinitkin. Luonnon rujoja puolia ei peitellä, sillä eläinten veriset haavoittumiset ja kuolemat esitetään realistisesti. Ihmisen tuhoisat vaikutukset luontokappaleille tehdään myös harvinaisen selväksi.
Kaniineja on hahmoina hienovaraisesti inhimillistetty, jotta heidän ilmeensä ja tunnetilansa käyvät yleisölle selväksi. Samaan aikaan heissä on kuitenkin vielä paljon eläintä jäljellä, minkä vuoksi heidän hätänsä, tuskansa ja jopa murhanhimonsa näyttävät huomattavan uskottavilta. Esimerkiksi tukehtumiskohtaus, jossa ihmisten työkoneet tukkivat yhdyskunnan kolot, on puhdasta kauhuleffaosastoa ahdistavuudessaan.
Sama kaunistelematon kohtelu koskee myös muita eläimiä. Muun muassa vapaaksi päässyt koira paljastuu filmillä todellinen helvetinpedoksi.
Ruohometsän kansa ei ole kuitenkaan pelkkä luonnon kuvaus vaan selkeä ihmisyhteiskuntien allegoria. Alkuperäisromaania noudattaen kaniinit muun muassa puhuvat kiehtovasti omaa kieltään ja noudattavat omaa uskontoaan luomiskertomuksineen. Jokaisella koloyhdyskunnalla on myös oma yhteiskuntajärjestyksensä, jossa vallitsee usein selkeä luokkajako.
Sortojärjestelmistä syntyvätkin elokuvan keskeiset konfliktit. Jo Pähkinän ja Viikan kotiyhdyskunta on pohjoiskoreamainen autoritäärinen järjestelmä, jossa diktaattorikanin sana on laki, kanipoliisi valvoo eikä omille teille poistuta ilman lupaa. Myöhemmin uudesta vapaudesta nauttimaan päässeet karkulaiset puolestaan ajautuvat vastatusten vielä pahemman fasistikaniiniyhdyskunnan kanssa, jossa Ratamo-niminen kenraali hallitsee militaristisen rautaisella otteella. Hienoista hilpeyttä herättää se yksityiskohta, että hyviskaniinit päätyvät haastamaan riitaa tuoreiden naapureidensa kanssa, koska he huomaavat olevansa joukko sinkkumieskaneja vailla partnerioptioita.
Ruohometsän kansan allegorinen sanoma on selkeä. Se harmittelee, että samoin kuin kaniinit, me ihmiset hukkaamme arvokkaita resursseja ja henkiä keskinäisiin konflikteihimme sekä toistemme kontrollointiin. Maailmahan itsessään tarjoaisi myös ihmiselle tarpeeksi haasteita, vaikka ymmärtäisimmekin elää rauhassa yhdessä ja toistemme vapautta kunnioittaen. Sen huomaamme konkreettisesti nykypäivänä pandemian ja ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista ongelmista.
Ääninäyttelytyötä Rosenin filmissä täytyy kehua, sillä se on kautta linjan laadukasta. John Hurt ja Richard Briers esimerkiksi vetävät erinomaisesti englanninkielisen version pääosissa Pähkinänä ja Viikkana. Erityisesti mieleen painuu kuitenkin Harry Andrews kenraali Ratamon roolissa, sillä hänen pelottava kähinänsä sinetöi hahmon ikimuistettavana pahiksena.
Kaikki hahmot eivät tosin hyvisten joukosta pääse persoonina erottumaan samalla tavalla. Kaniineja on monta ja heitä on välillä hankala erottaa toisistaan. Tunnistettavia yksilöitä on silti sen verran, että sankareita pystyy kannustamaan.
Viimeisen silauksen elokuvalle antaa Angela Morleyn ja Malcolm Williamsonin musiikkiraita, joka luo nykykatsojalle jopa hetkittäisiä mielleyhtymiä John Williamsin Star Wars -melodioihin. Musiikkiraita sisältää myös Art Garfunkelin upean koskettavan Bright Eyes -hittikappaleen.
Ruohometsän kansa on erittäin onnistunut teos siinä, että se viihdyttää takuulla niin aikuisia kuin lapsiakin. Kiinnostavien teemojen sekä mukaansatempaavan kerronnan ohella leffa on kaiken lisäksi jopa aikuiselle pirullisen jännittävä. Kaniinien puolesta saa ihan tosissaan purra kynsiään, sillä filmi tekee alusta asti selväksi, että tarinassa hahmojen henki on höllässä. Elokuva on suotta painunut ajan myötä hiukan unohduksiin, sillä kyseessä on ehdottomasti klassikkostatuksen ansainnut animaatio.
Kommentit
Lähetä kommentti