The French Connection onnistuu rikostrillerinä yllättämään. En olisi nimittäin odottanut rauhallisesti etenevältä neo-noirilta yhtä kaikkien aikojen takaa-ajokohtausta, joka kestää kokonaiset kymmenen minuuttia. On se muukin filmi täyttä laatua!
The French Connection kertoo kahdesta newyorkilaisesta huume-etsivästä, Jimmy "Popeye" Doylesta sekä Buddy "Cloudy" Russosta, jotka päätyvät suuren salakuljetusoperaation jäljille. Ranskaan kytköksissä oleva vastapuoli paljastuu kuitenkin kierommaksi ja häikäilemättömämmäksi kuin he osasivat uumoillakaan. Leffan juoni hakee innoituksensa tositapauksesta, joka aikanaan oli USA:n historian suurin huumeratsia. Tarina on tosin vahvasti fiktionalisoitu.
Yksi The French Connectionin viehätyksen ainesosista on sen todentuntuisuus. Manaajasta tuttu William Friedkin on hakenut ohjaajanpallilla innoitusta dokumenttielokuvista autenttisuuden saavuttamiseksi. Vuoropuhelua esimerkiksi käydään kuvan ulkopuolella käyttäen sitä ikään kuin kertojaäänenä. Dialogi on äärimmäisen uskottavaa, mikä on saavutettu runsaalla näyttelijöiden improvisoinnilla. New York on puolestaan tallennettu filmille komeasti kaikessa urbaanissa rähjäisyydessään.
Elokuvan ehdoton tähti on sen päähenkilöä Popeyeta näyttelevä Gene Hackman. Oscarin roolistaan pokannut Hackman näyttelee alkoholisoitunutta, elämänhallintansa menettänyttä, pakkomielteistä, rasistista, impulsiivista ja lyhytpinnaista etsivää antaumuksellisen mulkkumaisesti. Yhtymäkohtia ei voi olla vetämättä Clint Eastwoodin Likaiseen Harryyn, sillä molemmissa hahmoissa on samanlaista vastenmielistä vangitsevuutta, jota leffojen tähdet yhtälailla huokuvat.
Popeye on antisankarina täysi klisee ja oli varmasti sitä myös aikanaan. Jos kuitenkin kliseen tekee paremmin kuin muut, mikäs siinä. Hahmon vaikutteet voi nähdä monissa myöhemmissä rappiolle joutuneissa mutta ammatissaan taitavissa poliisihahmoissa, kuten The Wiren Jimmy McNultyssa.
Vertailu Likaiseen Harryyn on väistämätöntä myös sen suhteen, mitä ongelmia päähenkilö elokuvalle aiheuttaa. The French Connection on teoksena tulkintani mukaan ennemmin Popeyeta vastaan kuin tämän puolella, selkeämmin kuin Don Siegelin elokuva Eastwoodin roolihahmon tapauksessa. Erityisesti filmin lopetus, jossa etsivä surmaa erehdyksessä toisen poliisin ja päätyy lopulta ammuskelemaan paranoidina varjoja, näyttää hänen pakkomielteisyytensä seuraukset. Friedkin itse on myös todennut, että miehen on tarkoitus olla täysi kusipää roisto.
Silti Popeye on väistämättä viihdyttävä persoona, jonka rasismikin hiukan naurattaa ja joka on epäilijöistään huolimatta oikeassa aavistuksissaan. Elokuva itse on puolestaan hyvin viihdyttävä ja toiminnallinen. Koska sen päähahmo on pohjimmiltaan kannustettava, katsomme näistä vaikutelmista lumoutuneena hänen puutteitaan läpi sormien. Siten filmi viestii monille katsojilleen täysin muuta kuin se pyrkii viestimään.
Friedkinin kuljettaa leffansa pinnan alla vaivihkaista sosiaalista kommentääriä. Pointti on pohjimmiltaan siinä, kuinka hyödyttömäksi ja hairahtuneeksi Popeyen pakkomielteinen jahti tai ylipäänsä huumepoliisien työ paljastuu. Rikollisten metsästyksestä aiheutuu merkittäviä omaisuusvahinkoja sekä tarpeettomia uhreja eikä lopulta pääroistoa saada edes kiinni, vaan bisnes jatkuu, kuten ennenkin.
Mitään apua koko touhusta ei takuulla ole myöskään sille vähäosaiselle mustien yhteisölle, jota Popeye ja Cloudy väkivaltaisesti ja rasistisesti terrorisoivat pikkurikoksista. Kokonaisuudessaan filmin näkemys ennakoi hyvin koko huumeiden vastaisen sodan turhuuden.
Elokuvan yhteiskunnallinen puoli jää silti helposti huomiotta, sillä sen toiminta on pirullisen puoleensavetävää. Tarkka-ampujan väijytyksestä alkaa varoittamatta kuuluisa takaa-ajo, jossa päähenkilö päätyy lopulta jahtaamaan autollaan liikkuvaa junaa keskellä New Yorkin katuja. Kohtaus saattaa monet nykypäivän toimintaspektaakkeleista häpeään, sillä modernikin katsoja seuraa hengästyneenä intensiivistä, upeasti kuvattua ja leikattua kaahailua, jota populaarikulttuurissa on lainailtu Gran Theft Autoa myöten.
Aidosti jännittävään toimintaan törmää elokuvissa yllättävän harvoin, mutta The French Connectionin takaa-ajo onnistuu nostattamaan sykettä tosissaan. Sompailusta uskottavan näköistä tekee se, että se kuvattiin ilman lupaa todellisessa miljöössä oikeilla autoilla stunt-kuskien kera. Osa kolareista on täysin aitoja ja suunnittelemattomia. Vauhdikkuutta kohtaukseen haettiin kuvaamalla otoksia todellisessa liikenteessä riskialttiisti kiihdyttäen.
Kiireettömästi alkava mutta loppuaan kohti toiminnallisemmaksi muuttuva The French Connection on loistava, jännittävä trilleri ja syystä klassikko. Friedkinin kaunistelematon ohjaustyyli saa filmin tapahtumat vaikuttamaan realistisilta silloinkin, kun elokuva selkeästi loikkaa fiktion puolelle. Ilmeisesti jatko-osakaan ei ole täysin epäonnistunut tuotos, joten täytyy lisätä se katselulistalle.
Kommentit
Lähetä kommentti