The Last House on the Left (1972)

Wes Cravenin esikoiselokuva, The Last House on the Left, oli aikansa kohu- ja kulttielokuva. Amatöörimäinen pienen budjetin kauhupätkä, josta oli alun perin tarkoitus tulla pornofilmi, on törkeä, ellei jopa vastenmielinen tekele. Se aiheutti aikanaan moraalipaniikin ja päätyi kielletyksi useissa maissa. Samaan aikaan se on kuitenkin ristiriitaisesti uniikki, häiriinnyttävyydessään kiehtova kauhugenren edustaja.

Jo alusta asti The Last House on the Left tuntuu kaikilla tavoin arveluttavalta. Elokuva alkaa otoksilla alastomasta 17-vuotias Marista suihkussa. Tyttö on lähdössä ystävänsä Pagen kanssa viettämään iltaa. Perheenisä huomauttelee Marille, että rintaliivit puuttuvat ja nännit näkyvät. Tytär suutelee isää suulle, jaiks. Haluaisin nähdä, minkälaisen reaktion jo ensimmäiset viisi minuuttia saisivat aikaan, jos leffa ilmestyisi nykypäivänä.

Arveluttavuus muuttuu suoranaiseksi kuvottavuudeksi, kun vankilasta karanneet murhaajat kidnappaavat kannabista kaduilta etsivän Marin ja Pagen. Pian nelikko jo raiskaakin tytöt, vaatii toista virtsaamaan housuihinsa sekä pakottaa heidät harjoittamaan seksuaalisia akteja keskenään. Myöhemmin tyttöjä viillellään, kunnes molemmat heistä surmataan julmasti. Kuvasto on hyvin graafista.

Jos elokuva alkaa iljettävänä varoitustarinana teinitytöille huumeiden käytöstä ja tuntemattomiin ihmisiin luottamisesta, puolivälin kiero käänne paljastaa sen olevan pohjimmiltaan jotain muuta. Murhaajat nimittäin saapuvat veritekojensa jälkeen etsimään yösijaa Marin vanhempien luota. Äiti ja isä saavat luonnollisesti tietää tyttärensä kohtalosta, ja he päättävät toteuttaa rikollisjengille yhtä julman koston.

Pelkkä hävyttömän eksploitatiivinen aihevalinta ja sen kaunistelematon kuvaus eivät ole yksinään syyt, miksi The Last House on the Left tuntuu niin totaalisen väärältä. Vaikutelmaa vahvistaa ensinnäkin epätasainen näyttelytyö. Tönkösti lausutut vuorosanat ja koomisen alinäytellyt ilmeet julmuuksien edessä alleviivaavat kohtausten mauttomuutta.

Ristiriitaisesti tosin neljän konnan koplan roolisuoritukset ovat ajoittain mainion kieroontuneita. Erityisesti David Hess vakuuttaa pääroiston kengissä.

Rakeinen dokumentaarifilmeistä vaikutteita hakenut käsivarakuvaus sekä paikan päällä nauhoitetut äänet tuovat filmiin realismin tunnetta mutta saavat sen myös vaikuttamaan kuin suttuiselta snuff-pätkältä. Ei ihme, että sitä yritettiin Saksassa jopa markkinoida sellaisena. Ilmoittaahan elokuva alussaan, että sen näyttämät tapahtumat ovat tosia, mikä on tietysti täyttä hölynpölyä.

Itse tuotantoprosessi on tosin ollut tarinoiden mukaan kammottavan epäammattimainen ja näyttelijöitä traumatisoiva. Hess esimerkiksi terrorisoi metodinäyttelijänä Maria esittävää Sandra Peabodya läpi koko filmin kuvausten.

Eniten vaivaantuneisuuden tunnetta aiheuttaa kuitenkin leffan musiikkiraita, joka tuntuu sen aiheeseen nähden suorastaan epäkunnioittavalta. Folkahtavat kappaleet toistettuna murhien ja raiskausten päällä saavat aikaan todella vääristyneen vaikutelman — erityisesti siinä vaiheessa, kun lyriikoiden huomaa viittaavan filmin hahmoihin.

Paljon tunnelmaa ei korjaa se, että elokuva leikkaa vähän väliä iljettävien aktien keskeltä sekoilevaan poliisiparivaljakkoon hilpeän rallin pärähtäessä soimaan. Kun sama ralli kierrätetään vielä kertaalleen lopputekstien aikana, miettii pakostakin, onko kyseessä vain yksi Cravenin iso pikimusta vitsi yleisölleen.

Nämä kaikki seikat kontribuoivat kuitenkin The Last House on the Leftin estetiikkaan. Ja se estetiikka on kieltämättä ainutlaatuisen karmiva. Filmiä katsoessa on fiilis kuin 12-vuotiaalla, joka on löytänyt videovuokraamon suoraan VHS:lle päätyneiden kauhutekeleiden hyllyltä sen kaikkein likaisimman ja pahennusta herättävimmän roskatuotoksen täynnä mielikuvitusta kutkuttavan hirveää sisältöä. Jopa kaltaiselleni paatuneelle genren fanille leffan kuvasto ja konseptin röyhkeys on paikoin inhottavaa seurattavaa, ja koettelee käsitystä siitä, miten luotaantyöntävää sisältöä lajityypin teos voi esittää.

Eikä sitä voi kiistää, etteikö Cravenin ohjaustyön kantava idea kaikessa karmivuudessaan onnistuisi tekemään juuri sitä, mitä se yrittää, eli shokeeraamaan. Siksi filmi pitää myös otteessaan, sillä vaikka järkyttäminen voi tuntua itsetarkoitukselliselta, siinä on jotain vangitsevaa ja katsojan voyeristisia mielihaluja kutkuttavaa.

Murhat ja raiskaukset ovat – niin väärältä kuin se tuntuukin sanoa – filmin yleisestä kömpelyydestä huolimatta todella onnistuneen kammottavasti kuvattuja. Leikkaukset, zoomaukset ja kuvakulmavalinnat ovat aidosti todella kekseliäitä ja tehokkaita. Kohtauksista syntyy mielikuvien myötä vaikutelma, kuin niissä näytettäisiin enemmän kauheuksia kuin tosiasiassa näytetäänkään.

Vanhempien kosto puolestaan paljastuu vain syyksi lisätä järjettömän väkivallan määrää. Perheenäidin suunnitelmassa vietellä yksi roistoista, jotta hän voisi puraista tältä peniksen irti juuri orgasmin hetkellä, ei ole kertakaikkisen mitään järkeä. Isän virittelemät Yksin kotona -henkiset ansat ovat taas täysin naurettavia, ja lopun moottorisahajahti tasapainottelee huvittavuuden rajamailla. Odotusten vastaisesti kosto ei lopulta suokaan katsojalle kovin kummoista tyydytyksen tunnetta.

Tämä kenties onkin nimenomaisesti Cravenin elokuvan hienous. Siinä ei esitetä väkivaltaa sen perimmäisestä kiehtovuudesta huolimatta tyydyttävästi, tyylikkäästi, kunnioittavasti, ammattimaisesti toteutettuna tai pysytellen likimainkaan katsojan mukavuusalueella. Sen sijaan koko esitystapa on häiriintynyt, vastenmielinen, vinksahtanut, epämiellyttävä, dramaturgian vastainen, vääriä tuntemuksia herättävä ja siten vailla minkäänlaista hohtoa tai glooriaa. Jollain hyvin oudolla ja kierolla tavalla se tuntuu sen vuoksi kaikkia muita kauhuleffoja rehellisemmältä.

The Last House on the Leftiä on kiinnostava verrata kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Texasin moottorisahamurhiin. Tobe Hooperin klassikkokauhuteos on nimittäin siitä jännittävä peilikuva Cravenin esikoiselle, että se on niin ikään hirvittävä mutta viimeisen päälle taidokkaasti ohjattu ja hiottu elokuva. Koska vuoden 2009 The Last House on the Left -remake ei ole ilmeisesti mistään kotoisin, haluaisinkin nähdä originaalin uusversioinnin, jossa amatöörimäisyydet on korjattu, pahimmat arveluttavuudet hoidettu paremmalla maulla ja tarinankerrontaa viilattu vähemmän tökeröksi.

Toisaalta mietin, mitä tällainen päivitetty näkemys voisi todellisuudessa tarjota lisää alkuperäiseen nähden. Vaikka maailma on täynnä hyviä kauhuelokuvia, toiseen yhtä kömpelöön, sopimattomaan mutta silti näin vaikuttavaan en ole vielä törmännyt.