Olen suuri kauhuelokuvien fani, mutta yksi alagenre lajityypin sisällä ei minuun iske, ja se on uskonnollinen kauhu. Manaaja ei ole esimerkiksi koskaan vakuuttanut minua eivätkä sen jälkeläiset, kuten The Conjuring. Siksi odotin Antikristuksesta kertovan The Omenin tarjoavan korkeintaan huumoriarvoa. Yllätykseni olikin suuri, kun elokuva paljastuikin mainioksi.
Ilmestyessään The Omen sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista monet pitivät sitä koomisena ja kornina. Ja ovathan kriitikot olleet aikanaan tavallaan oikeassa! Pöhkömpää tarinaa saa hakea kuin Antikristus ilmaantumassa maan päälle lapsen hahmossa. Kun saatanallista keppostelua alkaa tapahtua Jerry Goldsmithin Ave Satanin pärähtäessä soimaan, naurattaa se ihan väistämättä.
Aikalaisarvioijat ovat kuitenkin elokuvan suhteen tekopyhiä. Manaaja on nimittäin vähintään yhtä naurettava, minun kirjoissani jopa huomattavasti naurettavampi elokuva kuin The Omen. Silti se sai ilmestyessään osakseen silkkaa suitsutusta. Kuka muka voi olla repeämättä Reganin kääntäessä päänsä ympäri kuin pöllö murahduksen kera?
Yllättävää on silti, ettei The Omen ole mikään pökkelö tekele eivätkä tirskahduksetkaan kestä kovin pitkään. Leffa ottaa premisissinsä täysin tosissaan, minkä kuvittelisi johtavan vain katastrofiin. Lopputulos on silti päinvastainen, sillä erinomaisesti kerrottu tarina johtaa siihen, että jopa kaltaiseni paatunein ateistikatsoja hyväksyy ennen pitkää totaalisen hoopon lähtöasetelman.
The Omenin onnistumisen avain on siinä, että sen hahmot reagoivat tapahtumiin uskottavasti. Gregory Peck on täysi nappivalinta päärooliin, sillä hänen samettisen matala puheäänensä tekee hänestä maailmahistorian rehellisimmän ja luotettavimman oloisen miehen. Hänen näyttelemänsä päähenkilö, suurlähettiläs Robert Thorn, suhtautuu outouksiin terveellä skeptisyydellä. Silti hän ei ole kauhuleffoille tyypillinen passiivinen idiootti vaan reagoi järkevästi, kun jotain epäilyttävää tai käsittämätöntä tapahtuu. Samoin Katherine-vaimoa esittävän Lee Remickin järkytys tuntuu aidolta, koska tietyissä kohtauksissa se jopa oli sitä.
Itse Antikristus-lapsi Damien jätetään lopulta yllättävänkin pieneen rooliin valkokankaalla. Tämä on viisas veto, sillä Damien on ylivoimaisesti koko tarinan hilpeyttä herättävin elementti. Ohjaaja Richard Donner on todennäköisesti itsekin tajunnut, ettei yleisö pystyisi ottamaan tosissaan kovin montaa kolmipyörällä ympyrää pärryyttävän kakaran murhayritystä. Alusta asti on myös selvää, etteivät filmin kuvaushetkellä viisivuotiaan Harvey Stephensin rahkeet riittäisi vangitsevaan pahisrooliin, jos hänen pitäisi kannatella elokuvaa.
The Omen ei ole sävyltään leffana lainkaan sellaista B-luokkaa kuin odotin. Verrattuna 80-luvun kauhuklassikkoihin 70-luvun vastaavat tuntuvat huomattavan enemmällä ajatuksella tehdyiltä. Efektejä käytetään esimerkiksi aivan olemattomasti, ja koko filmin hienous piilee siinä, ettei mitään yliluonnollista edes varmuudella tapahdu. Sen käänteet pystyy myös selittämään uskomattomilla sattumilla, sekopäisillä kultisteilla sekä hahmojen mielikuvituksella.
Kaiken kaikkiaan Donnerin ohjaustyö muistuttaa enemmän Hitchcock-tyylistä jännäriä kuin kauhuelokuvaa. Säikäyttelyn sijaan suurinta osaa tarinassa näyttelee mysteerin selvittäminen. Karmivat hetket syntyvät pienistä asioista: harvassa filmissä esimerkiksi pelkästä rottweilerista on saatu aikaiseksi yhtä kuumottavaa otusta.
Jos jokin on takuulla jäänyt The Omenista yleisölle mieleen, niin hahmojen makaaberit kuolemat. Ne ovat samaan aikaan hulvattoman dramaattisia mutta shokeeraavia sekä elokuvan sisällä uskottavia. Sen sijaan, että ne huvittaisivat tahattomasti ja pullauttaisivat katsojan leffasta ulos, ne ennemminkin riemastuttavat. Uskon, että tämä on juuri se efekti, mitä Donner on hakenutkin.
The Omen on loppujen lopuksi juoneltaan myös yllättävän julma elokuva. Vaimon keskenmeno ja kuolema yllättävät nimittäin käänteinä synkkyydellään. Thornin ponnisteluja Antikristuksen taltuttamiseksi seuraakin vahvasti sympatisoiden. Ottolapsesta vaimolleen valehdellut ja siten osavastuullinen mies on rakkaansa menetyksen murtama ja janoaa kostoa. Silti hän ei ole niin vakuuttunut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, että lapsen surmaaminen tapahtuisi kevyesti.
Kun poliisi ampuu pikkupojan murhaan valmistautuneen päähenkilön, katsojalla käy väistämättä ajatus mielessä, onko mies sittenkin voinut olla hairahtunut uskomuksessaan. Se, että Damien on lopulta leffassa melko pienessä roolissa eikä siten vaikuta mitenkään erityisen pahansuovalta, korostaa vain tätä epäilystä.
Ihan kaikesta Donnerin elokuvakaan ei suoriudu puhtain paperein. Vaimon kuoleman päähenkilölle aiheuttamia tunteita käsitellään esimerkiksi hyvin pintapuolisesti eikä Peck'kään ole parhaimmillaan liikuttunutta esittäessään. Pikavisiitti Israeliin Bugenhagen-manaajan puheille pyhiä veitsiä noutamaan tuntuu puolestaan pölhöltä MacGuffin-jahdilta. Miksei manaajasta tietoinen pappi lähettänyt tälle vaikkapa kirjettä filmin alussa viestillä: "Antikristus löytynyt Lontoosta, tuo veitset mukanasi"? Lisäksi vaikka Goldsmithin Oscar-voittaja-soundtrack on muistettava, se on ajoittain myös tuskaisen alleviivaava.
The Omenissa hauskaa on se, että iso osa sen taustatarinasta on joko marginaalisten kristillisten suuntausten näkemyksiin perustuvaa tai kokonaan käsikirjoittaja David Seltzerin sepitettä. Leffan näkemys lopun ajoista oli sen ilmestyishetkellä pääasiassa fundamentaalisten protestanttien suosima eivätkä hekään pitäneet Saatanaa Antikristuksen isänä. Numero 666 pedon merkkinä juurtui myös osaksi populaarikulttuuria vasta filmin myötä.
Elokuva käyttääkin kristinuskon myyttejä vain mieltä kutkuttavana ja yleisölle tunnistettavana taustoituksena kosmiselle kauhulleen. Siksi se luo mielleyhtymiä ennemmin Lovecraftin novelleihin kuin vaikkapa riivaajaleffojen alagenreen. Maailmanlopun aikoja kuvaavan filmin menestyksen on katsottu heijastelevan 1970-luvun ajan henkeä, jolloin maailma tuntui varmasti monelle katsojalle siltä, kuin se voisi lähentyä loppuaan.
Yritän kovasti vakuuttaa itselleni, että The Omen on vain pöhkö ja korni kalkkuna, johon ei pitäisi suhtautua muuten kuin huumorilla. Elokuva osoittaa kuitenkin olevansa taidolla ja älyllä tehty, harvinaisen hyvin otteessaan pitävä kauhupätkä. Parempi vain hyväksyä saatanallinen johdatus ja näyttää peukkua pedon merkiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti