Hausu

Nobuhiko Ôbayashin täysin tärähtänyt, kaikkien aikojen pirtein kauhuelokuva, Hausu, on saanut kriitikoilta lähes varauksetonta suitsutusta osakseen. En saanut kiinni siitä, mistä estoton hehkutus kumpuaa, mutta omalaatuisuuden puutteesta filmiä ei voi ainakaan syyttää.

Hausu kertoo seitsemästä japanilaisesta koulutytöstä, jotka on nimetty kuin Lumikin seitsemän kääpiötä. He lähtevät retkelle Gorgeous-nimisen tytön tädin luo, joka asuu yksin talossa maaseudulla. Talo vain sattuu paljastumaan kummitustaloksi, joka alkaa surmata tyttöjä yksi kerrallaan.

Ôbayashin elokuvan visuaalinen ulosanti on suorastaan hämmentävää tykitystä. Kaikkia mahdollisia efektejä ja temppuja käytetään, olivat ne sitten miten kömpelöjä tahansa. Taustoina hyödynnetään tahallisen selkeitä maalauksia, lavasteita ja jopa piirrosanimaatiota. Kuvia on liimailtu toistensa päälle suorastaan koomisen tökeröllä tavalla. Tapahtumia hidastetaan, nopeutetaan sekä kelataan edestakaisin. Leikkaukset ovat puolestaan melkoista ilotulitusta ja siirtymät kohtausten välillä toinen toistaan oudompia. Lopputulos muistuttaa psykedeelistä, halvalla tuotettua, veristä Pikku Kakkosta.

Hausua ei voi kutsua kauhuelokuvana järin pelottavaksi eikä se sellaista yritäkään olla. Vaikka moni tyttö kokee julman kohtalon, ei gorellakaan varsinaisesti läträtä. Räiskyvä, iloisuutta pursuileva, tahallisen amatöörimäinen slapstick-sekamelska yhdistettynä synkkään väkivaltaiseen genreen sen sijaan huvittaa. Leffan aivan ehdoton tähti on päällekäyvältä kummitustalolta volteilla ja ninjapotkuilla puolustautuva Kung Fu -tyttö, jonka älyttömyydelle ei voi kuin nauraa.

Lähimpänä vertailukohtana Haususta tulevat mieleen monet kehnot anime-televisiosarjat, jotka ovat sisällöltään roskaa mutta joiden hävyttömän tyylitajuttomassa estetiikassa on erilaisuudessaan jotain kumman kiehtovaa. Samanlaista hiukan vaivaannuttavaa nuorten tyttöjen erotisointia kuvastossa on myös havaittavissa.

Vaikka Ôbayashin ohjaustyö on tyyliltään aivan omassa kategoriassaan, en silti ymmärrä täysin, mistä filmissä pitäisi innostua. Itsetarkoituksellinen kökköjen efektien sarjatuli on toki toteutettu sinällään kekseliäästi, vetävästi ja ulkoasultaan mieleenpainuvalla tavalla. Merkityksettömyyden tunteesta on silti vaikea päästä eroon.

Ei Hausu toki vailla syvempiä teemoja ole. Elokuva viittaa toisen maailmansodan kauhuihin ja niiden myötä leskeksi jääneisiin naisiin, joiden kärsimykset kanavoituvat tarinan viattomiin tyttöihin. Ôbayashi itse menetti Hiroshimassa kaikki läheiset ystävänsä, mikä puolestaan heijastuu kaikki ikätoverinsa menettävän Gorgeouksen kohtalossa. Talon pahana henkenä hääräilevää valkoinen kissa onkin leffassa tulkittu yleisesti ydinpommin symboliksi.

Vakavamman sisällön käsittely jää filmissä kuitenkin raapaisuksi. Leffa on kaukana huonosta, mutta mitään kummempia tunteita kuin hämmennys ja hetkittäinen hilpeys se ei herätä. Hausu demonstroi kunnioitettavasti sitä, miten erilaista elokuvaa on mahdollista tehdä, mutta sen nostaminen mestariteokseksi jää minulle mysteeriksi.