Sam Raimin Spider-Man on omituinen elokuva katsoa yli 15 vuoden jälkeen. Muistin tapahtumat pääpiirteissään mutten yksityiskohtien tasolla. Leffa tuntuu vahvemmin nuorelle yleisölle suunnatulta kuin Marvel-tuotokset. Se on hyvin kepeä, lapsekas ja sarjakuvamainen mutta vailla kovin kummoista huumorintajua, lukuun ottamatta filmin valopilkkua, J.K. Simmonsin hillitöntä J. Jonah Jamesonia.
Minun on vaikea päättää, onko Raimin Spider-Man sympaattisella tavalla pöhkö vai ihan vain pöhkö. Tobey Maguire, James Franco ja Kirsten Dunst ovat koomisen vanhoja teini-ikäisten rooleihin. Elokuvan näkemys high school -maailmasta on muutenkin kaikin puolin klisee. Willem Dafoe revittelee ikonisesti Green Goblinina, mutta hahmo on ennemmin huvittava kuin uhkaava. Runsaasti käytettävät kuva kuvan -päällä otokset ovat korneja eivätkä efektit eivät ole ikääntyneet arvokkaasti.
Jokaista juonenkäännettä myös alleviivataan siinä määrin, että katsojaa ihan tosissaan tunnutaan pitävän idioottina. Yleisöä muistutetaan esimerkiksi Ben-enon murhaajan identiteetistä otoksella, joka kirjaimellisesti tapahtui edellisessä kohtauksessa! Siitä, miten älyvapaa koko Hämähäkkimiehen konsepti itsessään on, tuskin puolestaan kannattaa edes puhua, vaikka syntytarinaa kertovassa elokuvassa asiaa on vaikea olla ajattelematta.
Toisaalta voi kysyä, eikö teini-iästä kertova allegoria saa ollakin hiukan pöhkö. Toisin kuin moni Marvel-tuotos, Raimin filmi sentään käsittelee ihan oikeaa samaistuttavaa ihmiselämän vaihetta. Eikä voi väittää, etteikö leffan sanoma, "With great power comes great responsibility", olisi iskevä, sillä sen verran vahvasti se on juurtunut osaksi populaarikulttuuria.
Elokuvan arvomaailma ei tosin edusta tätä päivää. Mary Jane on esimerkiksi hahmona kuin kävelevä tuuliviiri ja valkokankaalla täyden objektin roolissa kisaten märkä t-paita-kilpailun ykkössijasta. Hämähäkkimiehen heittämä homoherja pistää myös silmään letkautuksena, joka ei nykymaailmassa menisi enää läpi.
Spider-Mania on kuitenkin kiiteltävä selkeästä rakenteesta, hyvästä rytmityksestä sekä kohtuullisesta pituudesta. Eivät myöhemmät supersankarielokuvat ole vahingossa apinoineet sen syntytarinaformaattia, sillä kaava toimii erinomaisesti.
Toimintakohtaukset puolestaan ovat juuri sopivan pituisia ja tarinallisesti perusteltuja eivätkä ne äidy loputtomiksi itsetarkoituksellisiksi mättöorgioiksi. Leffa myös ymmärtää loppua ilman tarpeetonta venyttämistä, ja viimeinen taistelu Goblinia vastaan on jopa yllättävän mutkaton.
Ei Spider-Manista elokuvana jää kovin paljoa lopulta käteen, niin hyvässä kuin huonossakaan. Pahviset hahmot, alleviivaava kerronta ja suoraviivaisen hömelö juoni eivät varsinaisesti naulitse katsojaa filmin äärelle, kun komediaakaan ei mainittavasti tarjoilla. Puutteistaan huolimatta Raimin filmi on silti eräänlaisena uranuurtajana sekä vilpittömän tematiikkansa kera genrensä paremmasta päästä. Katsojasta riippuu, saako 2000-luvun alkupuolen Hollywood-blockbusterin estetiikasta kiksejä vai harmaita hiuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti