The Amazing Spider-Man 2

The Amazing Spider-Man -reboot ei vakuuttanut sitten lainkaan, minkä vuoksi en odottanut paljoa myöskään sen jatko-osalta. Vaikka Marc Webbin toistakaan yritystä ei voi kehua erityisen kiinnostavaksi, se toimii kuitenkin merkittävästi paremmin kuin edeltäjänsä. Sisältääpä leffa jopa yhden keskimääräistä supersankarielokuvaa rohkeamman käänteen.

Aloitetaan leffasarjan niistä puolista, jotka edelleen tökkivät. Suurin ärsytyksen kohteeni on yhä Andrew Garfield Spider-Manin roolissa. Hänen vuokseen Peter Parkerissa ei ole käytännössä mitään samaistuttavaa. Hahmo on komea ja älykäs supersankari kauniilla tyttöystävällä sekä taitava kaikessa ilman heikkouksia. Spider-Manin koko idea on olla samaistuttava allegoria teini-iän ongelmista, mikä ei toteudu lainkaan.

Huvittavaa on myös, miten yksipuolisilta Peter ja Harry vaikuttavat kaveruskaksikkona Webbin leffoissa verrattuna Sam Raimin trilogiaan. Raimin filmeissä Peter oli ujo, älykäs nörtti, kun taas Harry komea, varakas naistenmies, jolla kuitenkin oli vaikeuksia pärjätä koulussa. The Amazing Spider-Maneissa sankari on puolestaan itse komea renttu ja hänen ystävänsä limainen miljonäärimulkero. Inhimillinen tarttumapinta puuttuu täysin.

En myöskään kauheasti välitä Webbin ohjaustyylistä verrattuna Raimiin. Raimin trilogia oli tyyliltään kepeän naiivi, kaiken ikäisiin vetoava Hollywood-blockbuster, joka kohteli teini-iän murheita sympatisoiden mutta tunnustaen niiden höpsöyden. Webbin filmi on sitä vastoin ohjattu itsessään kuin kehno teinidraama, jossa kehno angstinen pop-rock pärähtää soimaan, kun parisuhde ei suju. Tällainenkin lähestymistapa voisi toimia paremmilla hahmoilla ja käsikirjoituksella, mutta Webbin käsissä se tuntuu vain tuskaisen teennäiseltä.

The Amazing Spider-Man 2:n ytimen muodostaa Peterin ja hänen tyttöystävänsä, Emma Stonen näyttelemän Gwen Stacyn välinen suhde. Kemia kyyhkyläisten välillä toimii onneksi paremmin kuin ensimmäisessä osassa. Kenties syyttäminen edellisleffan kömpelyydestä oli hirveää dialogia, sillä seurustelivathan Stone ja Garfield tosielämässä. Keskinäistä synkkaamista ei siis pitäisi joutua pakottamaan.

Nyt dialogikukkasia on onneksi vähemmän, vaikka kaksikon keskinäinen piikittely tuntuu edelleen väkinäiseltä ja lattealta. Seuraava sananvaihto käydään esimerkiksi heidän piiloutuessaan siivouskomeroon Oscorpin vartijoilta:
- This is the most cliched hiding place you could have chosen.
- I'm sorry I didn't take us to the Bahamas of hiding places.

Elokuvan shokeeraavin yllätys, jota kaikki sarjakuvahistoriansa tuntevat odottavat, sijoittuu sen loppuun. Spider-Man nimittäin epäonnistuu pelastamaan Green Goblinin vapaapudotukseen syöksemän Stacyn. Vaikka Stacy alun alkaen asettaa itsensä ärsyttävästi ehdoin tahdoin vaaraan, on sankarin rakkaan kuolema silti poikkeuksellisen hätkähdyttävä ja dramaattinen käänne supersankarileffalle. Garfield onnistuu puristamaan myös kohtaukseen vakuuttavasti tunnetta.

The Amazing Spider-Manin heikointa tarinallista antia on sitä vastoin jälleen se draama, jota viritellään Peterin ja hänen vanhempiensa menneisyyden välille. Se ei todellisuudessa tuo päähahmoon mitään lisäulottuvuutta ja tuntuu ainoastaan filmin tarpeettomalta venyttämiseltä.

Leffan pahiskatras ei puolestaan ole genren heikoin joskaan ei myöskään vakuuttavin mahdollinen. Näkyvimmän päävastustajan roolia näyttelee Jamie Foxxin Electro. Foxx on hyvä valinta rooliin, sillä hänellä on karismaa ja muuntautumiskykyä, jotta kehitys hissukkamaisesta Maxista kaupunkia uhkaavaksi superkonnaksi on uskottava. Hahmoa lietsovatkin kiinnostavan inhimilliset näkymättömyyden ja hylätyksi tulemisen traumat. Kohtaus, jossa mustaihoinen pahis yrittää turhaan vakuuttaa vaarattomuuttaan poliisille, onnistuu myös puhuttelemaan.

Electron motiivit heittelevät kuitenkin omituisesti elokuvan mittaan. En nimittäin keksi mitään järkevää syytä, miksi hänen vihansa yhtäkkiä filmin loppupuolella kohdistuu Spider-Maniin, kun Harry kuiskuttelee hieman hänen korvaansa. Perusteet lähteä sankarin kimppuun tuntuvat keinotekoiselta.

Toisen häiritsevän puolen pahiksessa muodostavat hänen sähkökykynsä. Niiltä ei tietysti ole syytä alkunkaan vaatia mitään fysiikan lakien noudattamista, kun supersankarimaailmassa liikutaan. Sitä on silti vaikea sulattaa, että edes Spider-Man pystyy vaistojensa avulla mukamas väistelemään salamoita ja sähköiskuja.

Electrolta huomiota ryöstää Green Goblin, joksi Harry muuttuu filmin lopussa. Tällä kertaa kaksi konnaa ei tunnu ähkyratkaisulta, sillä Goblinin kohdalla kyse on käytännössä vain syntytarinasta. Hahmon motiivit ovat myös samaistuttavat, sillä kuolemanpelko ymmärrettävästi saa turvautumaan epätoivoisiin ratkaisuihin.

Harryn tarinankaari käydään kuitenkin leffassa läpi hätäillysti. Peter saadaan esimerkiksi vaikuttamaan kummallisen epäempaattiselta ystävänsä tilanteen suhteen. Hän ei suostu tarjoamaan tälle pelastuskeinoa ja väittää vain suojelevansa tätä muttei kuitenkaan ehdota tilalle mitään vaihtoehtoista ratkaisua. Vähemmästäkin katkeroituu.

Harry ajautuu myös vapauttamaan Electron yllättävän helposti tyrmästään. Ensinnäkään en ymmärtänyt, miten mies ei muka ole enää omistaja yrityksessään, sillä hänethän potkittiin ainoastaan toimitusjohtajan pallilta. Toiseksi tapa, jolla hän ninjailee itsensä vartijoiden ohitse sisään huippuvartioituun Ravencroft-mielisairaalaan, on totaalisen epäuskottava.

Elokuvassa nähdään myös kolmantena roistona lyhyesti Rhino. Raivopäinen venäläismafioso tuntuu pahimmanlaatuiselta kliseeltä, mutta onneksi hänen roolinsa tarinassa on mitätön. En voi olla myöskään huvittumatta siitä, miten terva ja höyhenet koko Oscorp-puljun väelle vähentäisivät dramaattisesti superpahisten määrää kaupungissa.

Leffan lopetus itsessään on kuitenkin yllättävän onnistunut. Varovainen toiveikkuus, joka kohoaa surun murtaman mutta lannistumattoman Spider-Manin lähtiessä uudelleen taistoon vääryyttä vastaan, on täydellinen tapa lopettaa astetta traagisempi supersankarielokuva.

Toiminnan puolesta Webbin jatko-osa ei ole edelleenkään yhtä vakuuttava kuin Raimin trilogia. Loppupuolen yhteenotto Spider-Manin ja Electron välillä on esimerkiksi käytännössä puhdasta CGI-animaatioelokuvaa muovisuudessaan. Sentään Hans Zimmerin soundtrack nostattaa hiukan tunnetta, sillä esimerkiksi Electron teemabiisi erottuu eduksen.

Toiminnassa on silti ärsyttävän vähän järkeä. Miksi esimerkiksi sivusta katsovat ihmiset vain toljottavat ja hurraavat vailla itsesuojeluvaistoa, kun Hämis ottaa yhteen päivänselvästi todella vaarallisen sähkömiehen kanssa? Rojua puolestaan tippuu rakennuksista heidän välisessä mittelössään sen verran, että sivullisten uhrien luulisi olevan väistämättömiä. Leffa ei kuitenkaan niistä piittaa.

Kokonaisuutena The Amazing Spider-Man 2 on ehdottomasti parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Sen loppuratkaisu onnistuu myös erottumaan positiivisesti keskimääräisestä supersankaripuurosta. Filmi on toki sisällöllisesti yhä täysin tyhjä: se mumisee loppuunsa jotain toivon luomisesta, mutta mitään todellista sanottavaa näillä reboot-tekeleillä ei edelleenkään ole. Sentään jatko-osa ei turhauta samalla tavalla kuin Webbin ensimmäinen yritys.