The Amazing Spider-Man

Siinä missä Sam Raimin Spider-Man-trilogia oli vielä kelvollista viihdettä, on aika tullut siirtyä Hämis-maratonissani todellisiin ankeuttajiin. Marc Webbin The Amazing Spider-Man tekee samat asiat kuin Raimin ykkösosa mutta kaikin puolin huonommin.

Jo aikoinaan oli täysin selvää, että The Amazing Spider-Man on puhdas rahastus, jonka olemassaololle ei ole mitään muuta oikeutusta kuin Sonyn kassakoneiden kilinä. Mutta voi pojat, että se näkyykin elokuvasta.

Webbin leffa käy läpi täsmälleen saman syntytarinan kuin Raimin näkemys mutta venytetympänä, kliinisempänä, steriilimpänä, tunteettomampana, epäpersoonallisempana ja uskomattomasti vielä heikommalla huumorintajulla. Kyseessä on pahimmanlaatuinen komiteatuotos.

The Amazing Spider-Man yrittää syventää Spider-Manin syntytarinaa sisällyttämällä kuvioon mukaan Peter Parkerin vanhemmat. Koko draama heidän salatusta menneisyydestään on unettava klisee. Hämiksen synty ei sitä paitsi todellakaan kaipaa syventämistä, sillä idea supervoimat antavasta mutanttikahdeksanjalkaisesta on lähtökohtaisesti pöhkö. Mitä vähemmän Spider-Man-elokuva siihen keskittyy, sitä helpompaa älyttömyys on ohittaa olankohautuksella. Raimin filmi ymmärsi tämän.

Webbin leffa sen sijaan hieroo melkein kokonaisen tunnin typeryyttä katsojan naamaan ennen kuin sankaria edes nähdään tositoimissa. Tarina keskittyy epäolennaisuuksiin ja yrittää kömpelösti tehdä Hämiksen hahmosta realistisemman onnistumatta siinä lainkaan.

Sarjakuvista mitä ilmeisemmin nyysityt, Parkerin itse rakentamat seittilingot ovat esimerkiksi noin tuhat kertaa hölmömpi idea kuin ranteesta ammuttavat silkkiliaanit. Tällaisesta tarpeettomasta mystiikan insinööriselittelystä huolimatta sankarin sormet tarraavat edelleen seinään Spandex-puvun läpi.

Tarinan pitkittämisessä tuskastuttaa eniten se, että olemme nähneet kaikki samat vaiheet ja käänteet jo aiemmin. Parkerin ihmettely tavaroiden tarttuessa käsiin, yhteenotto öykkäri-Flashin kanssa, Ben sedän opit ja kuolema, tyttöystävän hylkääminen tämän turvassa pitämiseksi, kaikki jo kaluttua. Mikä tällaisen täysin näkemyksettömän, reippaasti päälle kaksituntiseksi pitkitetyn rebootin idea on olevinaan?

Sen lisäksi, että leffa sisältää tympeää vanhan kertausta heikosti toteutettuna, ongelman muodostaa itse Hämähäkkimies. Toisin kuin hönö Tobey Maguire, Andrew Garfield ei nimittäin ole roolissa millään tavalla uskottava nörtti. Enemmän hän vaikuttaa coolilta kapinalliselta skeittaripojalta, johon koulun kaunein tyttökin vielä silmiinpistävästi ihastuu alta aikayksikön. Eikä ihme, mieshän näyttää aivan mallilta! Mitä sympaattista tai samaistuttavaa tässä oikein on?

Garfield ei edes näyttele roolissaan erityisen hyvin. Hänen pienet ujouden ja vaivaantuneisuuden hetkensä tuntuvat nimittäin täysin päälleliimatuilta. Ne näyttävät juuri siltä kuin ihminen, joka ei ole eläissään ollut ujo ja vaivaantunut, yrittäisi näytellä ujoa ja vaivaantunutta.

Spider-Manista on Webbin näkemyksessä selvästi pyritty tekemään Maguiren versiota nokkelampi, sarjakuville uskollinen läpänheittäjä, joka piikittelee roistoille näiden yrittäessä laittaa epätoivoisesti kampoihin. En tiedä, kaipasinko MCU:n tyylistä vitsitykitystä, koska vitsit eivät ole erityisen hauskoja. Toisaalta ne tuovat sentään hiukan kepeyttä muuten niin täydellisen hajuttomaan elokuvaan. Näitä keventäviä kohtauksia on tosin leffassa surkean vähän.

Emma Stonen esittämän Gwen Stacyn ja Parkerin välinen rakkaussuhde ei ole puolestaan tippaakaan aidontuntuinen. Sen lisäksi, että molemmat näyttelijät ovat jälleen aivan liian vanhoja rooliinsa, heidän välilltään puuttuu kemia, ja hahmojen välinen vuorovaikutus on käsittämättömän tönkköä. 

Asiaa ei auta sekään, että parin suihin on kirjoitettu aivan hirveää dialogia. "I've been bitten" -sananvaihto on esimerkiksi tarkoitettu huvittavaksi väärinkäsitykseksi, mutta sai minut pyörittelemään vain villisti silmiäni väkinäisyydessään.

Kaksikon kanssakäyminen saa myös epäilemään, että tosimaailmassa Stacy ottaisi jalat alleen. Parker tuntuu nimittäin vain luotaantyöntävältä hyypiöltä selitellessään ihastukselleen, että no joo, onhan minulla sinun kuvasi tietokoneellasi mutten ihan varppina runkkaa sille. Tämän jälkeen hän antaa ymmärtää kavunneensa 20 kerrosta paloportaita, jotta voisi kiivetä tytön ikkunasta sisään, ja besserwisseröi käsittämättömästi tämän isälle kesken ruokapöytäkeskustelun.

Emma Stonen roolihahmo on puolestaan ihan yhtä mitäänsanomaton kuin Kirsten Dunstin Mary Jane. Edes hänen nörttipuoltaan ei tuoda kunnolla esille. Oikeastaan Raimin leffojen Mary Janen tuuliviirimäisyys tekee hänestä Stacya kiinnostavamman, sillä Dunstin hahmo sentään herättää raivostuttavuudessaan jotain tunteita.

Elokuvan pääpahis on niin ikään harvinaisen haukotuttava tapaus. Lizardin kaltainen liskomöykky ei herätä katsojassa minkäänlaista mielenkiintoa. Matelijaksi muuttuva tohtori Connors on sitä paitsi jälleen yksi traaginen tiedemies, jonka koe menee pieleen, joten tässäkään suhteessa filmi ei tarjoa mitään uutta. Rhys Ifans ei puolestaan jää roolissaan oikein millään tavalla mieleen. Ainoa hahmon  erottava puoli on, että kerrankin hänet jätetään henkiin filmin päätteeksi.

The Amazing Spider-Manin toiminta ei onnistu vakuuttamaan Raimin trilogian jälkeen. Visuaaliset valinnat ovat oikeastaan kaikki valjumpia. Hurjiin kamera-ajoihin yritetään hakea tuoretta otetta ensimmäisen persoonan näkökulmalla, mikä vain latistaa niiden näyttävyyttä. Hämisaistia puolestaan havainnollistetaan tällä kertaa hidastusten sijaan tylsällä välähdyksellä. Tietokone-efektit näyttävät kaiken kukkuraksi todella muovisilta, ja elokuvan loppupuoli tuntuu kuin videopelin välinäytökseltä.

Ylipäänsä leffa ei tarjoile yhtäkään muistettavaa toimintakohtausta. Kliimaksia edeltävä hetki, jossa nosturit käännetään haavoittuneen Hämiksen avuksi, hakee jo typeryydessä vertaistaan. Rytmitys on onneksi Webbin filmissäkin kohdallaan.

Käsikirjoituksen puolesta The Amazing Spider-Man pursuaa järjettömyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia, joita ei tekisi mieli listata, mutta annan silti muutaman esimerkin: Miksi ihmeessä sankari testaa verkkolinkojaan hyppäämällä heti ensitöikseen pilvenpiirtäjän katolta eikä aloita maltillisemmista korkeuksista? Miksei elokuvan alun jälkeen Peterin tarvitse varoa lainkaan pintoihin tarttuvia sormia tai paikkojen hajottamista liian suurella voimankäytöllä? Miten poliisi on saanut tiedon Ben-sedän tappaneen roiston pikkuruisesta tähtitatuoinnista tämän kädessä, vaikkeivät he tiedä edes miehen identiteettiä? Entä mitä ihmettä poliisipäällikkö tekee loppuhuipennuksessa yksinään Hämähäkkimiehen apuna Oscorp-tornin huipulla ilman apuvoimia?

Loppumetreillään The Amazing Spider-Man yrittää puolustella olemassaoloaan toteamalla, että fiktiossa on pohjimmiltaan vain yksi juoni: "Kuka minä olen?" Selittely ei mene läpi. Webbin ohjaustyö on filmi, joka ei kerro yhtään mistään. Ei edes siitä, kuka Peter Parker tai Spider-Man on, sillä leffalla ei ole yksinkertaisesti mitään muuta sanottavaa kuin vannoutuneimpia faneja puoleensa vetävä nimi markkinointimateriaalissa. Paljon kyynisemmäksi ei Hollywood-burgeri voi enää mennä.