Love Exposure

Mitä voi sanoa elokuvasta, jossa saarnataan ensimmäistä korinttilaiskirjettä, otetaan pikkuhousukuvia, saadaan erektioita, leikataan irti penis, tehdään itsemurha katanalla ja kestoa on yli neljä tuntia? No ainakin sen, että Japani alkuperämaana tuskin yllättää ketään. Sion Sonon Love Exposure on hillitön ohjaajansa magnum opus, joka ei jätä kylmäksi.

Love Exposuren juonta on liki mahdoton selittää tiiviisti. Se kertoo Takahiro Nishijiman näyttelemästä Yu-nimisestä pojasta, joka alkaa suorittaa syntejä voittaakseen etäiseksi muuttuneen katolilaispappi-isänsä huomion. Päähenkilö keksii, että tirkistelykuvien räpsimisen kaltainen perversio tehoaa pastorin kivikasvoisuuteen parhaiten. Leffa alkaa jokseenkin normaalijärkisenä mutta etenee progressiivisesti kohti yhä jyrkkenevää hulluutta. Otsikko lävähtää kankaalle vasta, kun filmiä on kulunut kokonainen tunti.

Sonon elokuvaa on vaikea olla lukematta japanilaisen yhteiskunnan satiirina. Uskonnon välinearvoistuminen on ensinnäkin yksi tarinassa vahvasti esiin ponnahtava teema. Hahmot käyttävät kristillisyyttä omien mielihalujensa perustelemiseen unohtaen sen keskeisimmät opit. Isä purkaa omatuntoaan lypsämällä pojastaan synnintunnustuksia, isän rakastaja kääntyy uskoon vain jahdatakseen himoitsemaansa pappia, poika näkee obsessoimansa sydämen valitun neitsyt Mariana, kun taas perhettä kulttiin manipuloiva traumatisoitunut tyttö on tosiasiassa ihastunut päähenkilöön.

Japanin tirkistelykulttuuria myös kommentoidaan. Tähän Sono sai idean ystävästään, joka addiktoitui pikkuhousukuvien ottamisesta. Elokuvan suhtautuminen kyseiseen rikolliseen aktiviteettiin onkin humoristinen eikä se tuomitse tirkistelijöitä ihmisinä. Sen sijaan se pitää tällaista käytöstä oireiluna jostakin muusta, kuten Yun kohdalla hänen isänsä hyväksynnän puutteesta. Filmissä asettuvat vastakkain useaan otteeseen seksuaaliset himot sekä uskonnollinen häpeä, joista jälkimmäinen nostetaan selkeästi suuremmaksi pahaksi.

Love Exposurea ei voi kuitenkaan typistää pelkäksi satiiriksi, sillä se on myös paljon, paljon muuta. Uskonnolle ja pervoilulle kylliksi irvailtuaan leffasta kehittyy ensin outo japanilainen teinikomedia. Yuta alkaa nimittäin piinata sisarpuoleksi saman katon alle muuttanut Yoko-ihastus, jota puolestaan juoniva Aya-tyttö viettelee lesborakastajakseen. Myöhemmin elokuva äityy surkuhupaisan kidnappaus-episodin myötä kultistihörhöilyksi, jossa Kill Bill -henkiseltä väkivallaltakaan ei vältytä. Teos huipentuu puolestaan epätoivoiseen romanttiseen melodraamaan.

Kaikki nämä filmin sävyt ja suunnanmuutokset ovat enimmäkseen onnistuneita. En kykenekään kuvaamaan leffan luomaa pähkähullua vaikutelmaa muuten kuin sanaparilla "näytelty anime". Juonessa on sen verran paljon käänteitä ja tapahtumat etenevät niin tasaiseen tahtiin, ettei aika myöskään käy tylsäksi massiivisesta kestosta huolimatta.

Elokuvan huumori on omaa luokkaansa. Päähenkilön ja hänen tomppelikumppaneidensa tirkistelyninjailut saavat nauramaan vedet silmissä eikä röyhkeälle toistuvalle erektio-gagille voi olla repeilemättä. Hihittelin myös kuin typerä otaku Yun tuskaillessa turhautuneena, kun kaksi tyttöä kourii toisiaan viereisessä huoneessa.

Eniten tarina laahaa siinä vaiheessa, kun päähenkilö ryhtyy pelastamaan perhettään kultisteilta. Tämä johtunee siitä, että aivopeseviä kultteja on nähty elokuvissa melko liuta, joten Love Exposuren muihin erikoisuuksiin nähden konseptissa ei ole paljoa uutta.

Leffan huipennus, jossa Yoko ja mielisairas Yu kohtaavat hullujenhuoneella, tuntuu sen sijaan nelituntisen eepoksen jälkeen yllättävänkin sykähdyttävältä. Siinä vaiheessa hahmot ovat näet kokeneet jo sen verran kovia, että loppunostatus pääsee ihon alle. Auttamattoman romanttista kliimaksia ei pilaa edes se, että pääparin välinen suhde on todellisuudessa melko kehittymätön ja noudattelee vanhaa klisettä, jossa mies yrittää ja yrittää, kunnes onnistuu naisen vastusteluista huolimatta.

Sono välittääkin elokuvallaan varsin yksinkertaisen ja perinteisen sanoman: "Rakkaus voittaa kaiken." Tämä voi tuntua lattealta ja ummehtuneelta, mutta ottaen huomioon filmin uskonnollisen teeman, viesti on järkeenkäypä. Se muistuttaa yleisöään vain siitä, mikä pinnan alla on väitetysti useiden uskontojen tärkein opetus. Tämä tiivistyy erityisesti Yokon hahmossa sekä hänen korinttilaismonologissaan, joka on samalla vakuuttava testamentti roolissa esiintyvän Hikari Mitsushiman näyttelijätaidoille.

Love Exposure on kuvattu valtaosin käsivaralta digitaalikameralla. Tämä tuo elokuvan outouden suorastaan hyökkäävästi katsojan kasvoille. Kun soppaan lisää leffan pirteästä J-popista ja kirkkokuoromusiikista koostuvan soundtrackin, kyseessä on myös audiovisuaalisesti varsin uniikki teos.

Neljätuntisista valkokangasrutistuksista Love Exposure on ehdottomasti yksi puhtaasti viihdyttävimmistä. Katsojalta vaaditaan sietokykyä vaivaannuttavalle outoudelle ja jopa iljettävyyksille, mutta jos siitä pääsee yli, Sono tarjoilee todella ainutlaatuisen keitoksen. En suorastaan haltioitunut elokuvasta kuten monet sen faneista, mutta pakko näin kunnianhimoista ja mukaansa tempaavaa pervoilua on kunnioittaa.