Maltan Haukka

Humphrey Bogartin tähdittämä vuoden 1941 klassikko Maltan haukka on lojunut päälle vuosikymmenen katsomislistallani. Viimein sain aikaiseksi tutustua teokseen. Leffa tarjoaa juuri sitä, mitä yhdeltä kaikkien aikojen kuuluisimmalta film noirilta voi odottaa: kovaksi keitetyn etsiväpäähenkilön, femme fatalen, kyynistä asennetta, pitkiä varjoja, vahvaa kontrastia ja melodraamaa. Kaiken lisäksi se on myös todella hyvä elokuva.

Usein film noirit ja rikosmysteerit väsyttävät minua siinä, ettei hahmoista saa otetta, minkä vuoksi itse mysteeri ja sen kiemurat tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Toisin on Maltan haukan laita. Humphrey Bogartin esittämä Sam Spade on tautisen viihdyttävä antisankari. Bogart vetää niin suvereenin vetovoimaisen roolin sanavalmiina ja lujahermoisena salapoliisina, että jokainen kohtaus on katsomisen arvoinen jo yksinomaan hänen suorituksensa vuoksi.

Spade on niin viileän maskuliininen hahmo, että hän tuntuu ajoittain jopa epäinhimillisen kylmäkiskoiselta. Partnerin kuolema ei esimerkiksi hetkauta häntä tunnetasolla pätkän vertaa. Kysymys on kuitenkin ennemmin genreen kuuluvasta kyynisyydestä: kuolemanvaara kuuluu miehen työnkuvaan eikä aisapari ollut edes hänen lempi-ihmisensä.

Vaikka Spade tuntuu aina nousevan tilanteen herraksi, hän ei ole virheetön. Hetken varomattomuuden seurauksena hänen vastustajansa saavat esimerkiksi tyrmättyä miehen ja pääsevät hetkellisesti askeleen hänen edelleen. Hieman kulmia kohotuttavana puolena poliisit tosin antavat hänen hääräillä ympäriinsä ilman varjostusta, vaikka häntä epäillään murhasta.

Muista leffan hahmoista mieleen painuu muun muassa Fritz Langin M-elokuvasta tutun Peter Lorren näyttelemä nilkkimäinen mutta hienostunut pikkukonna, Joel Cairo. Lisäksi Sydney Greenstreetin esittämä karismaattinen herrasmiesantagonisti Kasper "Fatman" Gutman muodostaa loistavan vastinparin Spadelle. Heidän välillään voi aistia molemminpuoleisen kunnioituksen.

Maltan haukan ehdoton vahvuus on sen käsikirjoitus. Dialogi on jatkuvaa sanankäänteiden tykitystä, jossa tekstitys ei tunnu pysyvän perässä. Leikittelyä on juuri sopivasti, ettei se kuitenkaan äidy yliyrittämiseksi. Esimerkin nasevuuksista tarjotkoon kuittailu Cairon ja Spaden välillä:
- You always have a very smooth explanation ready, huh?
- What do you want me to do, learn to stutter?

Myös itse otsikon haukkapatsaan ympärille kietoutuva rikosvyyhti on yllättävän vangitsevaa seurattavaa. Yhteenkään juonivaan osapuoleen ei voi luottaa, ei edes päähenkilöön. Kiinnostavasti roistot eivät myöskään toimi vain Spaden pään menoksi vaan ovat valmiita liittoutumaan hänen kanssaan. Loppua kohden roolit aseiden takana ja edessä vaihtuvat vehkeilyn seurauksena niin sponaanisti, että naurua on vaikea pidätellä.

Maltan haukan teemat ovat film noirille niin ikään arkkityypillisiä. Ihmisen ahneus saa kaikki rikkauksien havittelijat turvautumaan mitä monimutkaisempiin valheisiin ja petoksiin. Haukka on puolestaan tietysti MacGuffin, joka symboloi tätä moraalista rappiota paljastuen itsessäänkin huijaukseksi

Spade osoittautuu hahmona ainoaksi, joka noudattaa elämässään jonkinlaista eettistä koodia ja pyrkii totuuden äärelle. Elokuvan lopussa hän joutuu periaatteidensa vuoksi hylkäämään jopa orastavan rakkauden, mahdollisesti kuolemaan tuomittavaksi.

Romanssi Spaden ja Mary Astorin esittämän Brigid O'Shaughnessyn välillä muodostuu filmin heikoimmaksi lenkiksi. Heidän välille syntyviä tunteita ei pohjusteta kunnolla, vaan leffan lopussa he vain toteavat rakastavansa toisiaan. O'Shaughnessyn osalta sydämen läpätyksen voi tosin tulkita olevan vain ovelaa vedätystä. Se kuitenkin vaikuttaa omituiselta, että Spade edes vakavissaan harkitsee myyvänsä sielunsa naisen vuoksi, jonka hän on tuntenut vain pari päivää.

Film noirien joukossa Maltan haukka kohoaa yhdeksi lempielokuvistani heti Kolmannen miehen taakse. Se on mainiosti kirjoitettu genrensä malliedustaja, jonka hahmot ja käänteet imaisevat katsojan mukaansa tarinaan. Seuraavan kerran en viivyttele klassikon katsomista yli kymmentä vuotta.