The Grand Budapest Hotel

Wes Andersonin elokuvat ovat pitkään odottaneet listallani tutustumista. Päätinkin aloittaa hänen kaikkein tunnetuimmasta ja hehkutetuimmastaan. The Grand Budapest Hotelia katsoessa mietin pitkään, haluaako elokuva sanoakin jotain vai onko juoni vain tekosyy visuaaliseen tyylittelyyn ja tähtiroolien ilotulitukseen. Leffan lopetus kuitenkin yllättää positiivisesti ja tuo syvyyttä satumaailmaan.

The Grand Budapest Hotel on siitä hieman erikoinen filmi, että siitä on vaikea sanoa, mihin genreen se asettuu. Monet kutsuvat sitä komediaksi, mutta elokuva ei saanut ainakaan minua hekottelemaan yksittäisiä vitsejä lukuun ottamatta. Visuaalisia gageja on toki paljon, mutta ne ovat enemmin kekseliäitä kuin ääneen naurattavia. Dialogikin on äkkiväärää, mutta Ralph Fiennes heittämässä fuckia hienostelevan puheen väliin ei aiheuta edes hymähdystä.

Tällä ei toisaalta ole varsinaista merkitystä, sillä en ole varma, onko leffan edes tarkoitus naurattaa. Itse kutsuisin sitä ennemmin kepeäksi sadunomaiseksi seikkailuelokuvaksi kuin suoranaiseksi komediaksi.

The Grand Budapest Hotelin tarinan suurimpia vahvuuksia on siinä, ettei se sovi oikein mihinkään tavanomaiseen kaavaan. Käsikirjoitus pitääkin katsojan arvailemassa, mistä elokuva oikeastaan kertoo. Onko se kuvaus hotellista ja sen omalaatuisista hahmoista? Vai sittenkin sukukiistan selvittelystä? Onko kyseessä murhamysteeri? Tai ehkäpä vankilapakofilmi? Loppujen lopuksi se on tätä kaikkea.

Kiinnostavimmaksi hahmoksi elokuvassa paljastuu hotellin päämies, Ralph Fiennesin näyttelemä Gustave. Hän on menneisyyden habsburgilaista loistoa vaaliva, hotellia ylpeydellä ja korkein standardein hoitava herrasmies, josta muuttuva aikakausi on kuitenkin väistämättä ajamassa ohi. Hän ei edes itse sovi arvoiltaan ihainnoimaansa konservatiiviseen menneisyyteen, sillä hän on todellisuudessa biseksuaali ja liberaali leskirouvien viettelijä. Kuten todettua, myös hänen huoliteltu puheenpartensa väistyy herkästi vulgaariuksien tieltä.

Andersonin kuvallinen kikkailu tukee tarinan tematiikkaa, jossa aidoista ihmiskohtaloista muodostuu historian saatossa värittyneitä satuja. Värejä käytetään ennakkoluulottomasti aina violetista puvustuksesta, hotellin oranssina ja pastellisävyissä loistavaan sisustukseen. Kuva on lisäksi vedetty seepiafiltterin läpi, joka antaa tapahtumille automaattisesti vanhahtavan tunnun.

Muista kuvallisista valinnoista selkeänä erottuvat muun muassa kameralliset kikkailut. Kamera nimittäin kääntyy usein 90 asteen kulmissa, zoomaa lähemmäksi otokseen, leikittelee rajauksella ja hyödyntää myös kalansilmälinssejä. Efektien osalta käytössä on puolestaan runsaasti miniatyyreja ja jopa stop motion -animaatiota vanhan ajan elokuvien malliin.

Lopussaan The Grand Budapest Hotel paljastaa todellisen karvansa, sillä siinä on kysymys pohjimmiltaan ihmiselämien ja -tarinoiden hautautumisesta sodan ja sorron jalkoihin. Päähenkilö Zero, jota esittää MCU-Hämähäkkimiehistä tuttu Tony Revolori, on itse ensinnäkin paennut taisteluita kotimaastaan, jossa hänen perheensä on teloitettu. Hänen ja Gustaven yhteinen tie taas katkeaa leffan katkeransuloisessa päätöksessä yllättävän traagisesti, kun taustalla lymynnyt sodan ja totalitarismin uhka realisoituu. Tässä kohdassa elokuvaa myös värit katoavat sadun tullessa päätökseen.

The Grand Budapest Hotel onkin perimmäiseltä luonteeltaan allegoria. Viittaukset toiseen maailmansotaan, Natsi-Saksaan sekä Itä-Euroopan maiden miehitykseen ovat päivänselviä. Moni varmasti myös muistaa historiasta, miten esimerkiksi Budapest, johon elokuvan nimi viittaa, joutui sodan ja natsien kukistuttua välittömästi Neuvostoliiton kommunistisen vallan alle, jota kestikin aina 80-luvun loppuun saakka.

Leffan monen kertojan taso havainnollistaa sitä, miten lopulta Zeron ja Gustaven yhteiset kokemukset elävät jälkipolville vain epäsuorien kertomusten muodossa. Samalla tavoin kuin Gustave yrittää säilyttää jotain vanhojen polvien loistosta, vaikkakin sitten vain pinnallisesti, myös kehystarinan kirjailija pyrkii pitämään hengissä jotain hävitetystä menneisyydestä, toki oman näkemyksensä läpi suodatettuna.

Aikuisten satujen suurin sudenkuoppa on yleensä siinä, että vakavampien teemojen käsittely jää väkinäisen hyvän mielen tuottamisen jalkoihin. The Grand Budapest Hotel on kuitenkin siitä onnistunut filmi, ettei se kaihda tarinansa taustalla synkkiäkään sävyjä. Lisäksi se hyödyntää satumaista kerrontaa puhuakseen metaforien tasolla painavasta aiheesta. Tämän elokuvan perusteella Anderssonin tuotanto ansaitsee syvemmän perehtymisen.