CODA

Pelkäsin, että parhaan leffan Oscarin voittanut Sian Hederin CODA olisi häpeilemätön laskelmoitu palkintopystitäky, joka ratsasti elokuva-akatemian suosioon yksinomaan vähemmistöbonuksilla ja naisohjaajalla. Onko tämä asian laita? Vastaus kuuluu: kyllä ja ei. Kyseessä on puhdas Oscar-syötti mutta niin laadukkaasti tehty sellainen, että se pääsee yllättämään positiivisesti.

CODA, jonka otsikko tulee sanoista Child Of Deaf Adults, on umpiperinteinen kasvutarina, jossa lupaava teini joutuu valitsemaan perhelojaliteetin sekä tulevaisuuden potentiaalinsa toteuttamisen väliltä. Siinä samassa viritellään romanssintynkää, ja lopussa tietysti tiristetään yleisöstä kyyneliä. Teatterissa kuuluneiden niiskutusten perusteella siinä myös onnistuttiin.

Filmin päähenkilö Ruby on nuori tyttö, jonka perheessä kaikki muut ovat kuuroja paitsi hän. Ruby auttaakin isäänsä ja veljeä näiden kalastustyössä, sillä säädösten mukaaan veneelle tarvitaan yksi normaalikuuloinen. Hän on silti samalla lahjakas laulajanalku, joka koulun kuorotunneille ilmoittauduttuaan alkaa haaveilla musiikki-collegeen hakemisesta.

CODA:n tarina on läpeensä arvattava vailla minkäänlaisia yllätyksiä. Jokainen tahti tuntuu sen kerronnassa tutulta. Filmin henkilöiden väliset konfliktit eivät ole myöskään hyvän mielen leffalle ominaisesti todellisia konflikteja vaan korkeintaan pieniä äkämystymisiä, jotka rytmittävät tarinaa, kunnes kaikki on hyvin taas. Draamasta puuttuu painokkuus, vaikka tunteet ovat olevinaan jatkuvasti suuria.

Elokuvan ehdottomaksi vahvuudeksi paljastuvat kuitenkin sen hahmot, joita tukevat onnistuneet näyttelijäsuoritukset. Vaikka CODA:n näkemys teineistä on ärsyttävän siloiteltu, Ruby on esimerkiksi päähenkilönä riittävän topakka ja ikäisekseen kypsä ollakseen kiinnostava. Emilia Jonesilla on myös pääosassa valovoimaa, tunneskaalaa ja jopa laulutaitoa kantamaan filmiä. Jonesin mainioita cover-vetoja on ilo kuunnella, vaikka lukiokuoro täynnä ammattilaulajatasoisia esiintyjiä huvittaakin

Sivuhahmot osoittautuvat puolestaan taidolla kierrätetyiksi kliseiksi. Rubyn kuoro-opettaja, joka näkee tytössä lupausta, on jälleen yksi versiointi eksentrisestä, vaativasta mutta innostavasta mentorista Kuolleiden runoilijoiden seuran hengessä. Troy Kotsurin sivuosa-Oscarin arvoisesti näyttelemä perheen isä taas oppii ymmärtämään itselleen vierasta tyttärensä intohimon kohdetta ja tulee vähitellen sinut ajatuksen kanssa, että hän joutuu luopumaan kuopuksestaan.

Hahmojen ansiota on, että elokuvan huumori toimii luontevasti. Useat kohtaukset naurattavat ääneen, kuten isän yritys valistaa Rubyn ihastusta kondomin käytöstä tai kun Ruby antaa parhaalle ystävälleen vääriä vinkkejä veljensä hurmaamiseksi viittomakielellä.

Positiivista elokuvassa on toki sekin, että kuuroja käsitellään sääliä herättävien reppanoiden sijaan aitoina ihmisinä, jotka elävät suhteellisen tavallista elämää tehden työtä, perustaen yrityksiä, viettäen perhearkea ja harrastaen seksiä. Leffaa on tosin kritisoitu siitä, miten se antaa muun muassa virheellisesti ymmärtää, etteivät kuurot pysty nauttimaan musiikista.

Toisin kuin tiedostavaan poliittisesti korrektiin taiteeseen usein nykyään kuuluu, CODA ei saarnaa eikä poseeraa. Sen sijaan se toteaa vain yksinkertaisesti, että maailman hahmottaa eri tavalla, kun on joutunut katsomaan sitä sellaisten ihmisten näkökulmasta, joiden elämään vaikuttaa jokin merkittävä rajoite. Kahdelta puolelta siis, kuten Joni Mitchell laulaa tarinan kannalta keskeisessä kappaleessa Both Sides Now.

Loppumetreillään Hederin etevä ohjaustyö kiihdyttää useampaan tunteelliseen nostatukseen. Sentimentaalisuus ei ole täysin tarinan puitteissa ansaittua, mutta melodraama on sen verran hyvin toteutettua ja hahmoihin nojaavaa, ettei se liiemmin häiritse. Äänetön kohtaus, jossa isä ei kuule tyttären lauluesitystä mutta ymmärtää sen vaikuttavuuden seuraamalla muiden kuuntelijoiden reaktioita, on esimerkiksi upea.

Odotukseni huomioon ottaen nautin CODA:sta yllättävän paljon. Akatemian valinnassa jäi ainoastaan kaivelemaan se, että Oscarilla palkitaan jenkki-remake alkuperäisteoksen sijaan. Voi tietysti olla, että Hederin teos parantaa huomattavasti vuoden 2014 Bélierin perheestä, jota kritisoitiin muun muassa siitä, että sen kuuroja hahmoja näyttelevät normaalikuuloiset ihmiset. Tämä tekstini tuleekin suhteuttaa siihen, etten ole nähnyt ranskalaista vastinetta, joten en osaa myöskään arvioida uudelleenversioinnin tarpeellisuutta.