Conan – barbaari

Conan – barbaari on viimeinen suurista Arnold Schwarzenegger -klassikoista, joka on odottanut katsomislistallani. Kyseessä on Arskan läpimurtoteos, jonka pökkelön päähahmoon hänen hiljainen voimamiesolemuksensa, vaillinnaiset näyttelijänlahjansa sekä koominen itävaltalaisaksenttinsa istuvat kuin kirves kultistin rintakehään.

Conan on puhdasta ultramaskuliinista seikkailuelokuvaa, jonka tarina ei omaperäisyydellä juhli. Sankarin vanhemmat tapetaan, joten hän janoaa tekijöille kostoa. Sitä tarjotaan, kun prinsessaa pitäisi lähteä pelastamaan pääpahiksen kynsistä.

Olennaista ei ole kuitenkaan juoni vaan asenne. Conan on kiinnostavasti niitä harvoja teoksia HBO:n Rooman ohella, jossa niin sanotun sankarin moraalia ei yritetä muokata siloitellun moderniksi ja länsimaiseksi. Ihmekö tuo, kun leffan ohjaaja John Milius on myös yksi kyseisen sarjan luojista.

Sen sijaan Conan käyttäytyy kuin menneiden aikojen barbaari käyttäytyisi: brutaalisti ja armottomasti. Hän esimerkiksi nauttii vastustajiensa murhaamisesta gladiaattoritaisteluissa eikä epäröi raiskata hänelle voitosta palkinnoksi myönnettävää orjanaista. Kenties kammottavaa nykykatsojan silmin, mutta muu olisi filmin maailman sisällä epäuskottavaa.

Conanin poikkeuksellisen antisankarimainen elämänkatsomus mahdollistaa myös kuolemattomien dialogikukkasten laukomisen. Näihin kuuluvat tietysti:
- Conan, what is best in life?
- To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women

Suosikkeihini lukeutuu myös Conanin rukous jumalalleen Cromille:
- Valor pleases you, Crom, so grant me one request. Grant me revenge. And if you do not listen, then to hell with you.

Elokuvaa on syytetty siitä, että se on pohjimmiltaan konservatiivista eskapismia ja miesfantasiaa. Tämä on tietysti aivan totta. Miksipä muuten se kertoisi maailmasta, jossa miekkaa heiluttava muskelisankari pärjää ja jossa yläosattomat naiset kaatuvat miesten vuoteisiin. Tällaisen viihteen motiiveja voi tietysti myös syystä kritisoida. Leffan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että vaikka mukana on paljasta pintaa ja seksikohtauksia, se on aina paljon paremmalla maulla kuvattu kuin vaikkapa tuoreemmista hiteistä Game of Thrones.

Maskuliinisuuden hyveistä filmi korostaa ensisijaisesti stoalaista järkkymättömyyttä ja päämäärätietoisuutta. Elokuva alkaa lainauksella Nietzscheltä: "That which does not kill us makes us stronger." Conania myös tosissaan koetellaan tarinan aikana: orpouden ohella hän joutuu yli kymmeneksi vuodeksi orjuuteen pakkotyöhön ja gladiaattoriksi. Myöhemmin hänet myös ristiinnaulitaan ja hänen rakastettunsa tapetaan. Silti hän jatkaa eteenpäin pää pystyssä ja hellittämättä.

Vaikka Conan – barbaaria pidetään usein kökkönä ja hiukan tahattoman koomisena seikkailupätkänä, sellaiseksi se on yllättävän komean näköinen. Kuvauspaikkana toimineesta Espanjasta on löydetty nättejä maisemia, lavasteet ovat vaikuttavia, joukkokohtaukset näyttäviä eivätkä efektitkään ole ikääntyneet merkittävästi. Esimerkiksi Conania parantamaan kutsutut henget ovat yllättävänkin uskottavan näköisiä ilman mitään CGI-magiaa. Ero vuoden 2011 Conan-remaken keinotekoisuuteen on silminpistävä.

Myös taistelukohtauksissa on ytyä. Miekkamätössä irtoraajat ja -päät lentävät. Meno on miellyttävän fyysistä, vaikka välillä huidotaankin selvästi ilmaa. Se on silti helppo antaa anteeksi, sillä missään vaiheessa toiminta ei ole epävakuuttavaa.

Sisällöllisesti Conan jää kuitenkin laihaksi. Tarina on liian yksioikoinen ja kliseinen perustellakseen reippaasti yli kahden tunnin pituutta. James Earl Jonesin esittämä pääpahis, Thulsa Doom, ei ole myöskään hahmona niin mielenkiintoinen, että hän tarjoaisi muistettavalle sankarille vastaavantasoisen antagonistin.

Elokuvan viehätystä on silti helppo ymmärtää. Vaikka Conan noudattaa käytännössä täsmälleen samaa kaavaa kuin moni muu miekka & magia -seikkailu, se ei missään vaiheessa latistu kädenlämpöiseksi. Ankealla 2011 vuoden versiolla se pyyhkii vaivatta lattiaa.

Erot syntyvät pienistä asioista. Kun voimamies lyö leffan päätteeksi säälimättä pahiksen pään irti, on päätöksessä kummasti enemmän tyydyttävyyttä kuin PG-13-läpsyttelyissä. Ei tämä ehkä mikään filmihistorian merkkiteos ole, mutta vaikea Arskan läpimurtoa on vihatakaan.