80-luvulla perinteiset hirviöleffat jäivät paitsioon maskimurhaajien jahdatessa teinejä. Tämä on selvästi harmittanut ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Hollandia (ei se Spider-Man-näyttelijä), jonka kauhuelokuva Kauhun yö on puhdasta kunnianosoitusta vanhan ajan vampyyrifilmeille. Se kertoo nuoresta Charley Brewsteristä, jonka naapuriin muuttaa nuoria naisia murhaava epäkuollut.
Kauhun yö keikkuu oikeastaan siinä rajoilla, pitäisikö sitä kutsua ennemmin seikkailu- kuin kauhuelokuvaksi. Erityistä pelottelua leffa ei nimittäin sisällä muutamien inhojen efektien ohella. Tunnelmakin on varsin kevyt, sillä Charley ja hänen kaverinsa värväävät taistoon hirviönaapuria vastaan televisiosta tutun vampyyrinmetsästäjän.
Hollandin elokuva yllättää suoraviivaisuudellaan. Dog Day Afternoonista tutun Chris Sarandonin esittämä Jerry-lepakkomies pääsee Charleyn kotiin riehumaan jo leffan alkumetreillä. Ihmettelin, miten filmillä riittää paukkuja vielä kasvattaa jännitettä jäljellä olevan tunnin ajan. Leffa sivuuttaa nimittäin hyvin nopeasti ilmiselvän mahdollisuuden takaikkunamaiselle kyttäysleikille, jossa Charley ei ole varma naapurinsa todellisesta luonteesta eikä Jerry siitä, epäileekö Charley jotain.
Kauhun yön riippakivi on siinä, etteivät sen teinihahmot tee vaikutusta. Dialogi kalskahtaa juuri niin kankealta ja teennäiseltä kuin nuorten vuoropuhelut kasarileffoissa yleensäkin. Roolisuoritukset ovat myös jäykkiä.
Eniten ärsyttää kuitenkin Charleyn hahmo. Hän ei osaa vakuuttaa ketään
ulkopuolista siitä, että jotain on vialla, vaan kirkuu vampyyria joka
toisessa lauseessa kuin idiootti. Hän ei kykene pitämään havaintojaan salassa
edes itse pääpahalta vaan suorastaan huutaa tulla tapetuksi. Toki elokuvan asenne on komediallisen leikkisä, eikä sen sankareilta siksi kuulu odottaa täysin loogista käyttäytymistä, mutta päähenkilön tohelointi vain turhauttaa.
Ei olekaan selkeää, mikä on loppujen lopuksi Kauhun yön koukku. Taistelu vampyyria vastaan ei ole varsinaisesti jännittävää, ja käänteet on helppo arvata ennalta. Hahmojen ponnistuksiin samaistuminen ei myöskään onnistu, kun heitä tekisi mieli läpsiä vähän väliä poskille. Käytännön efekteistä osa on edelleen kivan näköisiä, mutta osa taas pahasti kuluneita.
Jotenkuten elokuva pysyy silti kasassa ennen latteaa loppuhuipennustaan. Suurin kiitos tästä kuuluu Sarandonille, joka on olemukseltaan kuin tehty viettelevän verenimijän rooliin. Hän luo tarinaan todellista uhan tuntua.
Pahis alkaa kuitenkin tumpeloida täysillä, kun käsikirjoitus niin käskee. Ensin Charleysta ja television vampyyrinmetsästäjästä ei ole hammasveikolle ja hänen apurilleen mitään vastusta. Kun kaksikko kuitenkin ottaa revanssin ennen aamunkoittoa, hirviönaapurit muuttuvat yhtäkkiä heidän käsittelyssään täysin avuttomiksi.
Toisin kuin moni muu kasarikauhuilu, Kauhun yö on säilynyt edelleen katsomiskelpoisena. Nuorempaan yleisöön se todennäköisesti uppoaisi edelleen. On kuitenkin syynsä, miksei tästä leffasta ole kohonnut vuosikymmenensä tai lajityyppinsä kiistatonta klassikkoa, jota muisteltaisiin yhä lämmöllä.
Kommentit
Lähetä kommentti