John Landisin The Blues Brothers kuuluu niihin klassikkokomedioihin, joiden katsomista olen lykännyt pitkään. Soundtrackia olen tosin kuunnellut jo vuosia. Ilokseni kangerrellen alkava elokuvakaan ei osoittaudu pettymykseksi.
The Blues Brothers pohjautuu samannimiseen Dan Aykroydin ja John Belushin perustamaan blues ja soul -cover-bändiin, joka puolestaan sai alkunsa Saturday Nigh Live -sketsinä. Leffa onkin yksi iso kunnianosoitus blues- ja soul-musiikille. Sitä tähdittävät lukuiset kuolemattomat artistit, kuten James Brown, Aretha Franklin, Cab Calloway sekä Ray Charles musiikkinumeroineen.
Elokuvana The Blues Brothers lähtee liikkeelle kömpelösti. Tarina lain väärällä puolella keikkuvista veljeksistä, jotka ovat saaneet Jumalalta tehtävän koota bändi yhteen pelastaakseen orpokodin, on täyttä huttua, mitä sen toki kuuluukin olla. Se saa silti filmin ensimmäisen puoliskon tuntumaan tekosyynomaiselta säntäilyltä, jossa Jake ja Elwood kasaavat bändin jäseniä, ja joku muusikkilegenda heittää väliin huonosti huulisynkatun ohjelmanumeronsa.
Leffan huumorikin saa ensin aikaan korkeintaan hymähdyksiä. On selvää, ettei kyseessä ole ajoituksiltaan ja sutkautuksiltaan mikään Alaston ase. Okei, Elwoodin "It's almost nine o'clock. We gotta go to work" -heitto räjähtävän aamuherätyksen jälkeen onnistuu sentään irroittamaan naurut.
Filmi erottuu tosin edukseen jo alkumetreillään järjettömällä mutta hilpeällä kaahailukohtauksella ostoskeskuksen läpi. Myös veljesten kannoilla seuraava Carrie Fisherin näyttelemä murhanhimoinen ex-tyttöystävä sekä suivaantuneet uusnatsit huvittavat.
Kun Blues Brothersit viimein pääsevät lavalle, alkaa tapahtua. Jo heidän esiintymisensä punaniskajunttibaarissa, jossa he hurmaavat cowboy-kansan Rawhiden tunnarilla, on hulvaton.
Pankki räjäytetään kuitenkin siinä vaiheessa, kun veljekset pääsevät teatterin lavalle vetämään ikonisen Everybody Needs Somebody to Loven. Esityksessä on suorastaan käsittämätöntä mukaansa tempaavaa energiaa. Aykroydin alkuspiikki ja tanssiliikkeet ovat unohtumattomia, kun taas Belushi paljastuu yllättävän kovaksi vokalistiksi.
Tästä lavashow'sta eteenpäin elokuva äityy aivan uskomattomaksi tykitykseksi. Veljekset lähtevät karkuun rähjäisellä Bluesmobilellaan kannoillaan natsit, cowboyt ja koko maan poliisivoimat. Meno kiihtyy sellaiseksi kymmenien autojen romuralliksi, etten ole vastaavaa valkokankaalla ennen nähnyt. Stunttityö on aivan fantastisen hienoa. Kaikki efektit, kuten autolla tehtävä takaperinvoltti, eivät ole kestäneet aikaa, mutta muuten renkailla etenevä kaaos on niin ällistyttävästi toteutettu, ettei sitä voi kuin tuijottaa monttu auki.
Leffa huipentuu Chicagon kaupungintalolle, johon sankarit ryntäävät maksamaan orpokodin verorästejä. Samalla rakennukseen rynnäköi poliisi, palokunta, SWAT-osasto sekä kansalliskaarti. Grand Theft Auto -luokan kliimaksi on niin suuruudenhullu ja absurdi, etten voinut kuin nauraa sille vedet silmissä. Ei ihme, että kyseessä oli aikansa kallein komedia, ja kuvausryhmälle piti varata oma kokaiinibudjettinsa. Jälki on nimittäin sen mukaista.
Mikä sitten tämän kaiken megalomaanisen melskaamisen tarkoitus on? Minun tulkintani mukaan The Blues Brothers kertoo nimenomaan musiikista eskapismin keinona. Huolimatta vääjäämättömästä vankilatuomiostaan päähenkilöt pitävät koko leffan ajan päänsä ylhäällä sekä kirjaimellisesti pakenevat jahtaajiaan ja kohtaloaan niin pitkään kuin pystyvät.
Samaan aikaan elokuva korostaa vaivihkaisesti sitä, miten Amerikan mustien keskuudesta liikkeelle lähteneiden bluesin ja soulin juuret kumpuavat vähävaraisen työväen joukosta. Esimerkiksi filmin ensimmäinen otos kuvaa Chicagon eteläosien loputonta tehdasmaisemaa. Näillä genreillä on siis kovissa oloissa kasvaville ihmisille toivoa luova merkitys. Myös musiikin spirituaalinen puoli on leffassa vahvasti esillä: ensimmäinen laulunumero on puhdasta gospelia, ja veljesten tehtävän hengellistä tarkoitusta korostetaan.
The Blues Brothers vaikutti aikoinaan merkittävästi bluesin ja soulin laajempaan popularisoimiseen. Tähän voisi joku huomauttaa, että surkuhupaisesti se tarvitsi tapahtuakseen kaksi valkoista miestä. Tämä ei ole kuitenkaan elokuvan vika, joka on rakkauden osoitus alkuperäisille mustille artisteille. Landisin, Belushin ja Aykroydin filmi on ainutlaatuisen kunnianhimoinen komedia, joka syystäkin muistetaan vuosikymmeniä jälkeenpäin
Kommentit
Lähetä kommentti