Evertyhing Everywhere All At Once

Dr. Strange in the Multiverse of Madness tuotti monelle pettymyksen siinä, että se leikitteli loppujen lopuksi hyvin vähän ulottuvuushyppelyn idealla. Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin käsikirjoittama ja ohjaama Everything Everywhere All At Once sitä vastoin ottaa kaiken ilon irti multiversumin konseptista. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin perinteinen dysfunktionaalisen perheen tarina, jossa scifin kautta käsitellään arkisempia teemoja.

Everything Everywhere All At Once kertoo kiinalais-amerikkalaisesta perheestä, jonka äiti, Michelle Yeohin näyttelemä Evelyn, pyörittää pesulaa mutta on ajautunut vaikeuksiin veroviranomaisten kanssa. Hänen miehensä Waymond, jota näyttelee Indiana Jones ja tuomion temppelistä Short Roundina tutuksi tullut Ke Huy Quan, suunnittelee avioeroa. Perheen tytär Joy puolestaan hakee äitinsä hyväksyntää tyttöystävänsä Beckyn suhteen saamatta vastakaikua. Ongelmia tuottaa myös Kiinasta saapunut vaativa isä, Gong Gong.

Tarina käynnistyy kunnolla, kun Waymondin kehon ottaa haltuunsa hänen toisesta tulevaisuudesta saapunut minänsä, joka kertoo Evelynille suuren pahuuden Jobu Tupakin uhkaavan multiversumia. Evelyn oppii loikkimaan eri ulottuvuuksien versioidensa kehoihin ja omaksumaan heiltä moninaisia taitoja taistossa tätä pahuutta vastaan.

Elokuva jakautuu kolmeen osaan, jotka on nimetty sen otsikon mukaisesti: Everything, Everywhere ja All at Once. Ensimmäinen osa Everything on huikeaa riemukasta tykitystä, kun multiversumimatkailu avautuu Evelynille. Ulottuvuuksien kanssa on uskallettu harrastaa kunnon revittelyä. Vaihtoehtoisten todellisuuksien joukossa on maailmoja, joissa kaikki ovat kiviä, joissa ihmisillä on nakit sormiensa tilalla tai joissa kokki-Evelyn on kateellinen kilpailijalleen, jota ohjaa Ratatouille-elokuvan hengessä hatun alla pesukarhu Raccacoonie.

Absurdiuden astetta nostaa vielä se, että ulottuvuuksien välillä loikkaamiseen vaaditaan aina mahdollisimman epätodennäköinen teko. Kun multiversumimatkaajat alkavat taistella keskenään ja etsiä vaihtoehtoisilta versioiltaan lisää taitoja, outoja tempauksia nähdään huulipunan syömisestä haavojen viiltämiseen sormien väliin. Pahimmillaan touhu vedetään ihan överiksi, kun ulottuvuushyppy vaatii verovirkailijan palkintopokaalin käyttämistä anaalitappina.

Vetoavaa Danielsien filmissä on se, että äkkiväärän komedian lisäksi sen taistelukohtaukset ovat kekseliäämmin kuvattuja ja terävämmin leikattuja kuin monissa varsinaisissa toimintaleffoissa. Kamppailulajeja yhdistelevä mäiske on parhaimmillaan todella tyylikästä, vaikken ole ihan varman multiversumiloikintalogiikan vedenpitävyydestä. Evelynillä ei käsittääkseni ole mitään keinoa ohjata, mihin vaihtoehtoisen minänsä päähän hän päätyy, mutta silti jokainen loikka tuntuu tuottavan hänelle jonkin hyödyllisen uuden taidon.

Humoristisesta luonteestaan huolimatta Everything Everywhere All at Once ottaa scifi-konseptinsa tosissaan. Sen huumori on posketonta muttei perustu laiskalle itseironiselle lampshadingille. Sitä vastoin jokainen rinnakkaistodellisuuksien kustannuksella väännetty vitsi käy tarinankerronnallisesti järkeen. Multiversumi on perusluonteeltaan käsittämätön asia, joten elokuva vain hyödyntää tätä käsittämättömyyttä komedian välineenä.

Leffa uskaltaa myös kysyä epämiellyttäviä kysymyksiä olemassaolon merkityksettömyydestä. Jos kaikki asiat, jotka voivat tapahtua, tapahtuvat jossain rinnakkaistodellisuudessa, miten millään, mitä teemme, on mitään merkitystä? Pahis Jobu Tupaki onkin valinnut väistämättömänä johtopäätöksenä täyden nihilismin ja uhkaa tehdä lopun koko multiversumista.

Harmillisesti tarinan kaksi jälkimmäistä osaa, Everywhere ja All at Once eivät ole yhtä vahvoja kuin ensimmäinen. Näissä elokuvan tahti rauhoittuu ja se lyö silmään paljon sentimentaalisemman vaihteen, kun varsin perinteistä perhevyyhtiä aletaan ratkomaan.

Lopputulos on ennalta arvattava ja jopa pitkäveteinen hahmojen saarnatessa vuorotellen toisilleen melodramaattisia monologeja elämän merkityksestä. Jokaisessa rinnakkaisulottuvuudessa Evelynin ja hänen läheistensä vaihtoehtominät kokevat tietysti myös jonkin sortin puhdistavan katharsiksen. Leffan latistuminen tyypilliseksi hyvän mielen elokuvaksi hukkaa ison osan sen potentiaalista. Rakenteeltaan filmi muistuttaa lisäksi monia hyvin vastaavia scifiä ja ihmissuhdekuvioita yhdisteleviä pätkiä, kuten Eternal Sunshine of the Spotless Mindia.

En vaadi komedialta mitään supersynkkiä sävyjä, mutta koska filmi nyrjäyttää mielen sekä rohkenee esittää vaikeita kysymyksiä, jälkimmäinen puolisko tuntuu päästävän yleisön liian helpolla. Taktisesti se jättää sitä paitsi vihjaamatta, että koska kyseessä on multiversumi, jäljelle jää myös iso joukko rinnakkaisuniversumeja, joissa perheen kohtalo ei ole onnellinen vaan pahimmillaan aivan karmiva. Olisi ollut myös paljon kiinnostavampaa, jos ajatusta nihilismistä olisi viety pidemmälle ja jätetty kalvamaan sekä hahmojen että katsojan takaraivoon ilman liian mieltä lämmittävää ratkaisua.

Loppupuolen pitkäpiimäisyydestään huolimatta Everything Everywhere All at Once on varmasti tämän vuoden mieleenpainuvimpia ja räiskyvimpiä elokuvakokemuksia. Vaikka ennakkoluulottomasta hulluttelusta paluu tutuille ja turvallisille draaman laduille tuottaa lievän pettymyksen, kantaa elokuvan rohkea ja mielikuvituksellinen alkupuoli pitkälle. Löytyisikö leffan lisämateriaaleista vaihtoehtoinen lopetus, johon voisi loikata?