Kriitikot tyrmäsivät aikoinaan lähes yksimielisesti Ridley Scottin Hannibalin, vuoden 2001 jatko-osan Jonathan Demmen ysäriklassikolle, Uhrilampaille. Olin kiinnostunut siitä, miltä leffa vaikuttaisi yli 20 vuotta myöhemmin sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan nähnyt. Yllättäen Hannibal ei ole varsinaisesti huono vaan hetkittäin jopa tunnelmallinen kauhuelokuva, joka ei kuitenkaan yllä edeltäjänsä tasolle.
Scottin filmi käynnistyy tosin heikosti. Kymmenen vuotta Uhrilampaita myöhemmin Clarice Starlingista on tullut liipaisinherkkä osa FBI:n iskuryhmää. Guinessin ennätystenkirja jopa onnittelee häntä ennätyksestä naisagenttina, jolla on eniten tappoja tilillään. Elokuva alkaa ammuskelukohtauksella, joka on kuin huonosta toimintaleffasta repäisty ja tuntuu täysin liioitellulta. Ei näin.
Onneksi leffa ottaa itseään nopeasti niskasta kiinni ja siirtyy Firenzeen, jossa lainvalvojilta piilotteleva Hannibal Lecter elää valeidentiteetin alla. Palkkion kiilto silmissään hänen kanssaan ryhtyy kissa ja hiiri -leikkiin Giancarlo Gianninin esittämä poliisipäällikkö Rinaldo Pazzi arvattavan epäonnisin seurauksin. Samaan aikaan myös Starling pääsee legendaarisen ihmissyöjän jäljille.
Jos Uhrilampaat oli sekoitus trilleriä ja kauhua, Hannibal asettuu jo tukevammin kauhun puolelle. Se on väkivaltaisempi elokuva, johon sekoittuu myös goottilaisia vaikutteita. Hannibal on filmissä draculamainen hahmo, joka vampyyrin tavoin soluttautuu ihmisten joukkoon eikä vain metsästä uhrejaan upottaakseen hampaansa heihin vaan viettelee kiinnostavimmat.
Hannibalin tahti on elokuvana verkkainen. Scott omistaa paljon aikaa hitaille kyttäysleikeille sekä kauniille mutta usein tummanpuhuville Firenzen kaduille. Karmivimmille hetkille annetaan aikaa kehittyä, minkä takia aikanaan kritiikkiä herättäneet graafiset väkivaltaisuudet eivät häiritse vaan shokeeraavat sopivasti. Eivät ne nykypäivänä sitä paitsi tunnu enää miltään.
Tykkäsin myös filmin leikkauksesta, joka on tusinakauhua taidokkaampaa. Esimerkiksi leffan kliimaksissa Hannibalin kammottavaa ateriaa katkovat otokset lähestyviin poliisiautoihin Hans Zimmerin pianomusiikin soidessa. Tämä luo katsojalle voimattoman tunteen siitä, miten sarjamurhaajan vangiksi jääneen Claricen apu on niin lähellä mutta silti toivottomasti myöhässä.
Huomattavin näyttelijävaihdos elokuvassa on Starlingin roolista Oscarin pokanneen Jodie Fosterin vaihtuminen Julianne Mooreen. Moore tekee kelvollista työtä pääosassa, ja hänessä on jopa samaa näköä Fosterin kanssa. Silti vaihdoksen myötä agentista katoaa merkittävä osa Fosterin samaistuttavaa haavoittuvaisuutta. Toki sankari on myös ihmisenä vuosien myötä kasvanut ja koventunut, mutta hän tuntuu samalla vähemmän aidolta henkilöltä kuin Uhrilampaiden Starling.
Hannibalissa on lisäksi edeltäjäänsä vähemmän vuorovaikutusta nimikkohahmon ja naisetsivän välillä. Samanlaista psykologista yhteyttä ei siis pääse muodostumaan hahmojen välille. Onneksi Anthony Hopkins on edelleen loistovedossa ja kannattelee isoa osaa elokuvasta silkalla presenssillään.
Sivuroolissa Giannini suoriutuu kiitettävästi moraalisesti harmaalla alueella liikkuvana ja ahneudelleen antautuvana poliisipäällikönä. Hänen hermostuneisuutensa ja tuskanhikensä haistaa kotikatsomoon asti Hannibalin kuumotellessa häntä. Muissa osissa nähdään muun muassa Gary Oldman täysin tunnistamattomaksi naamioituna, ihmissyöjän henkiinjääneenä ja kostonhimoisena miljonääriuhrina, Mason Vergerinä. Ray Liotta on puolestaan hieman tylsän yksioikoinen oikeusministeriön korruptoituneena ja niljakkaana lakimiehenä, Paul Krendlerinä, jonka kohtalo on itsestäänselvä.
Uhrilampaitakaan ei voi varsinaisesti kutsua maailman uskottavimmaksi elokuvaksi, mutta Hannibalissa mutkien suoraksi vetäminen jo paistaa. Nimikkopahis onnistuu pakenemaan jahtaajiaan ja liikkumaan ympäri maailmaa niin helposti kaikista jättämistään jäljistä huolimatta, että Starling ja kumppanit sietäisivätkin saada potkut. Lopun kohtaus, jossa Hannibal syö edelleen elossa olevan Krendlerin aivoja, on puolestaan jo melkoisen överi. En osannut päättää, onko mukana tarkoituksellista vai tahatonta mustaa huumoria, mutta hauska kohtaus silti on ällöttävyydestään huolimatta
Hannibal jatkaa jossain määrin Uhrilampaiden teemaa naisten alisteisesta asemasta miesten metsästyksen kohteena. Krendler esimerkiksi uhkailee Starlingia, joka ei ole aiemmin antautunut hänen ehdotteluilleen. Tällä kertaa myös Hannibal itse jahtaa konkreettisemmin naissankaria, ja toimii samalla eräänlaisena koston enkelinä. Hän ei valitse uhrejaan sattumanvaraisesti, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat jollain tapaa korruptoituneita.
Korruptio ja viettelys kulkevatkin filmissä käsi kädessä. Hannibal pyrkii vaikuttamaan Starlingiin vetovoimallaan, mutta toisin kuin Thomas Harrisin alkuperäisessä romaanissa, parista ei onneksi kehkeydy rakastajia. Sen sijaan Starling vastustaa Hannibalin viekoittelua ja pitää kiinni periaatteistaan.
Tässä suhteessa päähenkilö muistuttaa hieman psykologi Jennifer Melfiä The Sopranosista. Hannibal on toisaalta hahmona hyvin Tony Sopranon kaltainen antisankari: hän viettelee myös katsojan puolelleen. Starling kuitenkin pysyy Melfin tavoin tarinan järkähtämättömänä moraalisena kompassina
Hannibalin heikkoudet elokuvana tuntuvat itse asiassa kumpuavan enemmän Harrisin lähdemateriaalista kuin niinkään Ridley Scottin ohjauksesta. Se on vähemmän intensiivinen ja kömpelömpi leffa kuin Uhrilampaat, miksi kriitikoiden aikalaisreaktiot siihen ovat ymmärrettäviä. Nykypäivänä filmiin on kuitenkin helppo suhtautua omilla jaloillaan seisovana, katsomisen arvoisena jatko-osana, jolta ei kuitenkaan kannata odottaa liikoja.
Kommentit
Lähetä kommentti