Rambo – taistelija 2

Ted Kotcheffin ohjaama ensimmäinen Rambo-elokuva on toimintaleffojen aatelia. Se on ajatuksella tehty, parhaimmillaan koskettava pätkä Vietnamin sodan veteraanien kohtelusta ja traumoista. Koko filmin aikana päähenkilö Rambo tappaa tasan yhden ihmisen ja hänetkin vahingossa. Rambo – taistelija 2 on kuitenkin toista maata: se on puhdasta jenkkiläistä uhoa ja voimafantasiaa.

Jatko-osaa varten käsikirjoittajaksi palkattiin James Cameron, jonka tuottaman tekstin Sylvester Stallone itse kuitenkin editoi tunnistamattomaksi. Lopputuloksesta puuttui kaikki hienovaraisuus, eikä Kotcheffkaan siksi suostunut mukaan jatko-osaan. Hänen tilalleen ruoriin hyppäsi George P. Cosmatos, jolla onneksi on toimintaohjaajana lahjoja.

Elokuvan ongelmat eivät kumpuakaan sen räiskeestä ja mäiskeestä vaan pöhköstä tarinasta. Se tarjoaa amerikkalaisille kuin heikkoitsetuntoisen revanssin vietnamilaisia vastaan. Rambo kysyy jo elokuvan alussa ystävältään eversti Trautmanilta: "Do we get to win this time?"

Ja voittamaanhan tämä jenkkimuskelisankari pääsee. Mies jättää leffan aikana ruumiita jälkeensä enemmän, kuin mitä käsikirjoitus kertoo hänen sodanaikaiseksi tappolukemakseen, 74 vastaan 59!

Yllättävästi Rambo 2:n tarinaa ovat tosin innoittaneet oikeat historialliset tapahtumat. 1980-luvun alussa Delta-joukot valmistelivat Kaakkois-Aasiaan jääneiden sotavankien pelastusoperaatiota. Heidän suunnitelmiaan sekoitti kuitenkin everstiluutnantti Bo Gritz, niin ikään entinen erikoisjoukkojen sotilas ja Vietnamin veteraani, joka yritti omin neuvoin pelastaa vankeja. Lopulta edes Gritz ei pystynyt esittämään konkreettisia todisteita vankien olemassaolosta.

Rambolla on Gritziä parempi onni matkassa. Hänet värvätään vankilasta takaisin armeijan leipiin tiedusteluoperaatioon, jonka aikana hän löytää kuusi vangittua amerikkalaissotilasta Vietnamin viidakoista. Rambo päättää olla välittämättä byrokraattisten komentajiensa käskyistä ja ottaa pelastusoperaation omiin käsiinsä. Siinä samalla niitetään sitten vietnamilaisia ja venäläisiä kuin heinää.

Toimintaelokuvana kakkos-Rambo on itse asiassa kohtalaisen viihdyttävä. Hahmot hikoilevat upeissa vehreissä viidakkomaisemissa, joita kelpaa tuijotella. Kuvakulmia ja kamera-ajoja hyödynnetään luovasti eikä leikkauksessakaan ole moittimista. Sääolosuhteet lisäävät myös oman käsinkosketeltavan lisänsä leffan tunnelmaan. Yksittäiset otokset ovat jopa vaikuttavia, kuten epätoivoinen hetki, jona Rambo seisoo mäen päällä ja vietnamilaiset sotilaat lähestyvät häntä joka suunnasta.

Ei ole ihme, että filmin mukaansa tempaavat toimintakohtaukset ovat innoittaneet monia videopelejä. Rambon laskuvarjohyppy ja hiippailu vihollisleiriin on esimerkiksi lainattu suoraan Metal Gear Solid 3:een, kun taas räjähdenuolet ovat monien räiskintäpelien, kuten Far Cryiden, vakiokamaa. Komeita räjähdyksiä leffassa myös riittää, jopa siinä määrin, että elokuvan erikostehostevastaava Cliff Wenger Jr. kuoli kuvauksissa räjähdyspanoksen lauetessa liian aikaisin.

Valtaosin ramboilu on kestänyt hyvin aikaa muutamia pieniä naurettavuuksia lukuun ottamatta. Luulisi nimittäin, että kokenut erikoissotilas osaisi käyttää rynnäkkökivääriä oikein lonkalta ampumisen sijaan. Myös elokuvan huipentava helikopteritakaa-ajo on täysin epäuskottava, sillä tosielämässä Rambo ja kumppanit tulitettaisiin hetkessä alas taivaalta.

Päähahmona Rambo on jatko-osassa totutun vakava ja vähäsanainen. Hänen öljyttyjä lihaksiaan ihastellaan epäironisesti, mikä tuiman tuijottelun kanssa pistää huvittamaan. Syltylle ei tarjota samanlaisia tilaisuuksia loistaa kuten ensimmäisen elokuvan huipennuksessa. Lopun monologi on tällä kertaa suoraviivaisempi, hieman töksähtävä kannanotto, jälleen toki veteraanien kohtelun puolesta.

Sivuhenkilöistä Trautmanin ohella mieleen jää Rambon vietnamilainen apurinainen, Co. Hänen ja Rambon välille kehitelläänkin kömpelöä romanssia. Siinä leffa kuitenkin onnistuu aidosti yllättämään ja hätkähdyttämään, että pusuttelun jälkeen Co tulitetaan pahisten toimesta täyteen reikiä.

Neukkukonnan roolia näyttelee Steven Berkoff. Hän on koomisen kliseinen ilmestys puhuessaan jopa maanmiehilleen englantia korostetulla venäläisaksentilla. Roiston osuus filmissä jää onneksi kiitollisen pieneksi.

Stallonen päämäärä elokuvan tarinan muokkauksessa ei, hänen omien sanojensakaan mukaan, ole ollut oikeistolaisen politiikan ja sodan puolustelu. Pikemminkin leffa vastustaa sitä, millaiseen asemaan käsiään likaamattomat, kieroilevat vallanpitäjät asettivat tavalliset sotilaat Vietnamin sodan aikana ja sen jälkeen. Filmin ydinsanoma ilmaistaan veteraanisotilaan suulla sen lopussa: "I want -- for our country to love us as much as we love it." Stallonehan itse suhtautui hieman nihkeästi Reaganin toteamukseen: "I saw Rambo, and he's a Republican!"

Silti elokuvasta on vaikea olla lukematta sävyjä, jotka eivät välttämättä olleet edes Stallonen tarkoitus. Vaikka näyttelijä-käsikirjoittaja halusi kertoa vain jatkoa kiinnostavalle tarinalle syrjäytymisestä, Rambon toista esiintymistä on vaikea olla lukematta samanlaisena katkerana historian uudelleenkirjoittamisena kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa harrastettiin: "Me sotilaat olisimme pärjänneet mutta sodan johto petti meidät!"

Leffa on pohjimmiltaan nimenomaan ylistyslaulu amerikkalaisen sotilaan ylivertaisuuden puolesta. Samalla siitä välittyy väistämättä rasistisia ja imperialistisia mielleyhtymiä, kun vietnamilaisia kohdellaan lähinnä maalitauluina.

Toimintafilmien joukossa Rambo 2:n suursuosiota ei ole vaikea käsittää. Viihdyin leffaa katsoessa paremmin kuin esimerkiksi useimpien Bondien, tuon toisen konservatiivisen elokuvasarjan edustajien, parissa. Puhtaasti toimintansa puolesta elokuvassa ei ole paljoa moitittavaa. Sen sijaan sen pöhkö ja poliittisille implikaatioilleen sokea käsikirjoitus rampauttaa muuten kelvollisesti säilynyttä katsomiskokemusta. Riippumatta siitä, mikä alkuperäinen aikomus oli, Rambo on tahtomattaan raivannut tietä amerikkalaisen patriotistisen idioottiviihteen voittokululle.