Top Gun

Internetin meemikoneisto muistaa Top Gunin, tuon hävittäjälentäjistä kertova amerikkalaisen sotakaluston ylistyslaulun, lähinnä yhtenä suurena homovitsinä. Miten sitten itse elokuva näyttäytyy modernein silmin, kun jätetään tarkoitushakuiset hihittelyt pois? Loppujen lopuksi kyseessä on hyvin säilynyt mutta kaavamainen toimintaseikkailu.

Tony Scottin ohjaama Top Gun kertoo nuoren hävittäjälentäjän, Tom Cruisen näyttelemän Maverickin, tarinan. Maverick on maansa huippulupauksia ja lähetetään Top Gun -lentokouluun, jossa oppilaat kisaavat vuosikurssin parhaan tittelistä. Kukkopoika-Maverick uhkuu itsevarmuutta, mutta hänen tiimityökyvyttömyytensä uhkaa kääntyä heikkoudeksi kovinta vastustajaa, Val Kilmerin esittämää Icemania vastaan.

Kilpailun tuoksinnassa viritellään toki myös romanssia koulun siviiliohjaajan kanssa. Heteroromanssia siis, sillä hahmoa näyttelee Kelly McGillis.

Homosisällön suhteen olen hieman pettynyt Top Gunin hehkutukseen. Onhan siinä pitkiä katseita Maverickin ja Icemanin välillä, lihaksikkaiden paidattomien miesten rantalentistä sekä testosteronia uhkuvien kollien uhoamista sillä, miten lentäminen saa heidän kikkelinsä kovaksi. Silti hilpeämpi miesrakkausmetaforallinen taso jää syntymättä. Ovelampaa piiloviestiä voisi keksiä vaikka Sormusten herrasta: kahden rakastavaisen hellä ja salainen mutta vaarallinen houkutusten matka pimeyden valtakuntaan, jossa valvova silmä yrittää saada heidät käräytettyä. Mestari Frodo! Oh, Sam!

Top Gunin tarina on hyvin ennalta arvattava. Röyhkeä ja säännöistä piittaamaton, mutta huipputaitava Maverick joutuu opettelemaan nöyryyttä kasvaakseen erinomaiseksi pilotiksi. Kun suuren vastoinkäymisen jälkeen uusi tyttöystävä pitää hänelle tsemppipuheen, uusien oppiensa ansiosta hän tietysti pelastaa päivän elokuvan lopussa.

Juonen suurissa linjoissa ei ole yllätyksiä, mutta mielenkiinnon pitää yllä se, ettei sankari ole onneksi täysin ylivoimainen. Odotin Maverickin joutuvan alakynteen, pulaan ja ehkä onnettomuuteenkin. Sitä en nähnyt kuitenkaan etukäteen, että leffa ottaisi synkemmän käänteen hänen ystävänsä menehtyessä. Myös se on positiivinen yksityiskohta, että Maverick lopulta häviää Icemanille kilpailun kurssinsa ykkössijasta.

Top Gunin lentokohtaukset ovat kiistämättä komeasti kuvattuja. Ihmekö tuo, kun filmiä on tallennettu ihan oikeiden hävittäjälentäjien kyydistä. Kun Danger Zone pauhaa taustalla, niin tempaiseehan koneiden tanssi mukaansa. Lentely on myös mukavan massasta erottuva aihe toimintaleffan kuvastolle.

Uskottavia elokuvan manöveerit tai ilmataistelut eivät tietenkään ole. Koneet lentävät aivan liian lähellä toisiaan ja suorittavat temppuja, joista ei olisi takuulla mitään hyötyä tositilanteessa. Viihdyttävyyden vuoksi tämä on kuitenkin kohtuullinen uhraus. Sen verran stunteissa on myös valitettavaa realismia, että näytöslentäjä Art Scholl menehtyi kuvatessa kohtausta, jossa hävittäjä joutuu hallitsemattomaan kierteeseen.

Vaikka Top Gun yrittää pysytellä maksimaalisen epäpoliittisena, on silti huvittavaa, miten läpinäkyvää Yhdysvaltain armeijan värväysmateriaalia on kyseessä. Loppuhuipennuksessa hävittäjät käyvät nimittäin ojentamassa kunnon maailmanpoliisimalliin Intian valtamereltä käsin nimeämätöntä kommunistiroistovaltiota. Vastustajansa he tietysti voittavat alivoimaisina 2 vs. 6 -ilmataistelussa.

Top Gun on enimmäkseen viehätyksensä säilyttänyt, sulava, joskin umpimilitaristinen testosteronifilmi — nautti kaappihomotulkinnoista tai ei. Sen tarina on hyvin konventionaalinen miessankarin kasvukertomus, jossa pissaa pitää lypsää päästä, jotta sankarointi voi tapahtua. Todellisuudessahan mahtailevia lentäjäpojuja toisiaan vastaan kilpailuttava hävittäjäkoulu olisi kammottava idea ja kerjäisi katastrofeja tapahtuvaksi. Ihan menevän elokuvan siitä saa silti aikaiseksi.