1984


Orwellin dystopiaklassikko 1984 on yksi lempikirjojani sekä tunnetusti kirjallisuushistorian masentavimpia ja pelottavimipa teoksia. Siinä olisi varmasti ainekset vaikuttavaankin elokuvaan, mutta tehtävä ei ole helppo. Iso osa kirjasta on nimittäin sen päähenkilön, Winston Smithin, sisäistä monologia siitä kaikesta kurjuudesta, jossa hän elää. Michael Radfordin ohjaus kirjan nimikkovuodelta on varsin uskollinen sovitus alkuperäisteoksesta mutta jää pitkälti sen kuvitukseksi.

Radfordin tulkinta onnistuu saamaan joka tapauksessa visuaalisen puolen kohdilleen. Ränsistyneissä rakennuksissa keskellä urbaania harmautta elävät sosialistisen puolueen rivijäsenet laahustavat päivittäin haalareissaan väärentämään menneisyyden uutisartikkeleita painostaviin toimistokuutioihinsa, jotka muistuttavat ennemmin vankiselliä kuin työpistettä. Vähemmästäkin alkaa kurkkua kuristaa.

Näyttelijävalinnat ovat myös onnistuneita. Hintelä John Hurt vastaa todella läheisesti kirjan luomia mielikuvia rikollisia ajatuksiaan piilottelevasta Winstonista, joka hahmottaa todellisuuden sellaisena kuin se on ja joutuu siksi kokemaan tarinassa kovia. Suzanna Hamiltonista huokuu puolestaan Winstonin rakastajana juuri oikeanlaista nuoruuden kapinahenkeä. Show'n ryöstää kuitenkin aina loistava ja karismaattinen Richard Burton salaperäisenä sisäpuolueen jäsenenä O'Brienina, joka oli näyttelijän viimeinen rooli ennen hänen kuolemaansa.

Voin kuvitella, että romaania lukemattomille elokuvasta jää paljon avoimeksi. Moni oleellinen asia dystooppisen yhteiskunnan toimintalogiikasta mainitaan vain sivulauseessa siinä, missä lähdeteos avasi ne huolella. Käsitteitä, kuten Minirec, doubleplusgood tai Airstrip One pudotellaan katsojan ihmeteltäväksi ilman, että niitä selitetään mitenkään. Leffa hyödyntää hetkittäin Winstonia kertojaäänenä, mutta hänen ajatuksensa eivät tarjoa rautalankaa, mikä on sekä hyvä että huono asia.

Hieman outona ratkaisuna elokuva korostaa tarinassaan nimenomaan Winstonin ja Julian seksuaalista kapinaa. Toki kirjassakin hahmojen välinen seksi edusti poliittista vallankumouksellisuutta, mutta Radfordin ohjaustyö tuntuu käyttävän jokaisen tilaisuuden esittää Hamilton alasti. Brittiläiseksi leffan tunnistaa amerikkalaisen sijaan siitä, ettei mitään jätetä näyttämättä — paitsi Winstonista vilahtaa vain pylly. Ei Julia kirjassakaan mikään syvällinen ihminen ollut, mutta silti totesimme kaveriporukalla katsoessamme, ettei kukaan odottanut näkevänsä näin montaa otosta nänneistä 1984:ssä.

Filmin jälkimmäinen puolisko, jossa Winston jää puolueen vangiksi ja O'Brienin kidutettavaksi on sen sijaan onnistunut. Winstonin totaaliseen murtamiseen pyrkivät sadistiset aivopesukohtaukset tavoittavat romaanin synkän hengen. Päähenkilön mielen järkkyminen kuvataan tyylikkäästi elokuvan keinoja hyödyntäen, kun hänen tajuntansa poukkoilee Rakkausministeriöstä hänen menneisyyteensä sekä unelmiinsa. Lopetus on kirjan tavoin kylmäävä.

Jäin kuitenkin kaipaamaan Radfordin näkemykseltä vahvempaa omaa visiota. Ymmärrän, että romaanin juhlavuoden takia siitä on haluttu tehdä mahdollisimman lojaali sovitus alkuperäisteokselle. Elokuva ei kuitenkaan millään pysty pääsemään samalla tavalla ihon alle vajaassa kahdessa tunnissa kuin kirja päälle 300 sivussa. Montaa Orwellin tarinan kiehtovista yksityiskohdista vain raapaistaan.

Keksin helposti useammankin näkökulman, jolla filmiversio voisi perustella olemassaolonsa. Miten olisi 1984 suurena rakkaustarinana? Tai psykologisena trillerinä? Tai sovitettuna vastaamaan lähemmin todellista toisen maailmansodan jälkeistä historiaa, missä Oceania, Eurasia ja Eastasia voisivat olla kirjaimellisesti USA ja EU, Venäjä sekä Kiina? Joko olisi uuden tulkinnan aika?


Kommentit