39 minuuttia, 18 murhaa, kolme riviä dialogia. Alan Clarken lyhyelokuva Elephant on kuvaus Pohjois-Irlannin konfliktin väkivallan arkisuudesta. Juonta ei ole, vain katkeamaton väkivaltaisuuksien sarja.
Elokuvan jokainen murha on esitetty samankaltaisesti. Murhaaja, uhri tai molemmat kävelevät tapahtumapaikalle kameran seuratessa, yleensä pitkän otoksen saattelemana. Tappaja ampuu epäonnista kohdettaan kerran pari, korkeintaan muutaman laukauksen, ja poistuu tyynesti paikalta. Kuollutta ruumista kuvataan makaamassa usean sekunnin ajan. Kuvauspaikat ovat puolestaan kaikki autenttisia kaupunkimiljöitä lavasteiden sijaan.
18 samanlaista kohtausta tuntuu paljolta. Elokuvan tavoite onkin selvästi ollut saada katsoja kysymään kysymys: "Kuinka kauan tämä tappaminen jatkuu?"
Surmatöiden tunteettomuus heijastelee niiden jokapäiväisyyttä ja rutiininomaisuutta. Tiedottomuus siitä, kuka on uhri ja kuka murhaaja, saa puolestaan aikaan tunteen, kuin kuka tahansa voisi joutua tapetuksi. Tällä olisi voitu halutessaan leikitellä paljon enemmänkin.
Osa leffan kohtauksista perustuu aikansa poliisiraportteihin. Olisi kenties ollut vielä puhuttelevampaa, jos ne kaikki olisivat perustuneet. Nyt esimerkiksi viimeisessä kohtauksessa kummastuuttaa, ettei uhri vastustele tapettavaksi viemistä, vaikka hänen saattajaansa olisi helppo käydä käsiksi. Eihän tämä osoita edes aseella.
Elephant on silti ilmestyessään ollut epäilemättä väkevä kannanotto tuolloin yhä käynnissä oleviin levottomuuksiin. Filmiä katsoessa The Cranberriesin Zombie alkaa väkisinkin soida päässä.
Kommentit
Lähetä kommentti