Highlander

Olin kuullut Highlander-elokuvan mainittavan usein 80-luvun kulttifantasiaklassikkona. En kuitenkaan tiennyt yhtään, mistä leffassa on kysymys. Sen perusidea oli jäänyt minulle aina hämäräksi: Sean Connery, skottimeininkiä, miekkoja ja ehkä aikamatkustusta? Se mitä sain, oli tyystin muuta, kuin mitä osasin odottaa.

Highlander kertoo Skotlannissa 1500-luvulla syntyneestä Connor MacLeodista, joka on kuolematon. Hän asuu 80-luvun New Yorkissa ja valmistautuu kuolemattomien ihmisten viimeiseen kokoontumiseen. Siinä ratkaistaan, kuka heistä selviää viimeisenä hengissä ja saa osakseen legendan lupaaman palkinnon.

Elokuvan lähtökohdat ovat kiehtovan omalaatuiset eikä niillä ole suoraa sidosta mihinkään toiseen fantasiakonseptiin. Mitään ei selitetä auki vaan jätetään viisaasti mysteeriksi. Miksi MacLeod syntyi kuolemattomaksi? Miksi kuolemattomia ylipäänsä on olemassa ja miksi heidät voi tappaa vain katkaisemalla kaulan? Miksi he kokoontuvat tiettynä ajanhetkenä juuri New Yorkiin ottamaan mittaa toisistaan, ja miksi vain yksi voi selvitä? Mitä voittajalle siunaantuva palkinto tarkalleen pitää sisällään? Vastauksia ei tarjota.

Queenin soundtrack täytyy olla koko leffahistorian kovin. Filmin aikana kuullaan muun muassa bändin klassikoista A Kind of Magic, Princes of the Universe, Who Wants to Live Forever sekä Hammer to Fall, joista kolme ensimmäistä olivat jopa alkuperäisiä biisejä. Tunnelmannostatus on siis todellakin kohdillaan.

Highlander etenee kahdessa aikalinjassa, joista toinen sijoittuu moderniin New Yorkiin ja toinen menneisyyteen Skotlannin ylämaille. Leffa käy läpi MacLeodin nuoruuden, jossa hänet karkoitetaan kotiklaaninsa luota. Sean Conneryn esittämä Juan Ramírez saapuu ylämaalaisen mentoriksi opettamaan tälle kuolemattoman elämän salat.

Nykyhetkessä elokuva leikittelee hauskasti sillä, ettei katsoja aluksi voi olla varma, onko MacLeod pahis vai hyvis. Christopher Lambert esittää häntä sen verran tuimalla ja kylmällä katseella, ettei hahmoa pidä itsestäänselvänä sankarina. Noin muuten skottimies on kylläkin aika pökkelö ja persoonaton päähenkilö.

Hilpein asia leffassa ovat sen aksentit. Lambert esittää skottia, mutta näyttelijän ranskalainen aksentti kuuluu läpi. Conneryn hahmo, jonka rooli jää filmissä kohtalaisen pieneksi, ei puolestaan olekaan skotti vaan Espanjasta saapuva egyptiläinen, jolla on kuitenkin skottikorostus!

Elokuvan valopilkuksi osoittautuu puolestaan The Shawshank Redemptionista tutun Clancy Brownin esittämä Krugan-pahis. Sadistinen kuolematon psykopaattimurhaaja on ulkoiselta habitukseltaan mieleenpainuvan uhkaava, ja Brown näyttelee häntä antaumuksella.

Mitään syvyyttä pahiksessa ei ole, muttei sellaista tarvitakaan. Leffan kontekstissa on täysin uskottavaa, että kuolemattomien joukkoon on eksynyt joku Kruganin kaltainen ihmiskunnan pohjasakka, jolla ei ole moraalisia pidäkkeitä.

Filmin tylsintä osastoa puolestaan edustaa Roxanne Hartin rikostekninen tutkija, Brenda Wyatt. Hänen ja MacLeodin välille syttyvä romanssi hyökkää täysin puskista ilman minkäänlaista alustusta. Hahmojen välinen täysin tarpeeton seksikohtaus tuntuu vain nololta tekosyyltä läväyttää paljaat tissit valkokankaalle miesyleisön mieliksi.

Romanttiseksi sisällöksi elokuvaan olisi aivan hyvin riittänyt MacLeodin menneisyyden rakkaus, Heather. Hänen ja kuolemattoman sankarin kasvavan ikäeron taakkaa käsitellään jopa kauniisti Queenin soidessa.

Leffan suurimmaksi viehätykseksi omaperäisen fantasiatarinan ohella nousee sen kuvaus. Kuvakulmat on valittu luovasti ja kamera-ajoja käytetään tehokkaasti. Osa otoksista on aidosti näyttäviä. Skotlannin lumoavien ylämaiden lisäksi esimerkiksi Kruganin räjähtävä voimistuminen New Yorkin kujalla näyttää komealta. Viimeisen taistelun päätös on jo suorastaan upea särkyvissä ikkunoissaan ja vaikuttavassa värimaailmassaan. Leikkauksessa on kaiken lisäksi moniin muihin kasaritoiminta- ja seikkailufilmeihin nähden poikkeuksellista terävyyttä.

Elokuva suhtautuu myös konseptiinsa riittävällä vakavuudella. Hienoinen väistämätön huvittavuus sallitaan eikä yrmyotsaisuuteen sorruta, mutta jatkuviin itseironisiin silmäniskuihin ei kuitenkaan alennuta. Vain Sean Conneryn osuus, jossa sankaria kehotetaan juoksemaan kuin saksanhirvi, tuntuu jo puhtaasti naurettavalta.

Highlander ei olekaan mikään koko perheen seikkailu, kuten olin kuvitellut. Väkivallassa on kohtalaista brutaaliutta, sillä ihmisiä seivästetään miekoin, läpäistään luodein sekä heidän päitään katkotaan surutta. Raiskaukseenkin viitataan ohimennen.

Miekkataistelut ovat edelleen eräitä elokuvahistorian tyylikkäimpiä. Niitä ei vaivaa turha akrobatia, vaan touhussa on tappamisen meininki. Ainoastaan leffan alussa perääntymiseen käytettävät hölmöt takaperinvoltit naurattavat.

Valtaosa filmin tehosteista on puolestaan säilynyt kelvollisesti. Sähkö- ja valopurkaukset eivät kenties enää vakuuta nykykatsojaa mutteivät ne erityisen kököiltäkään näytä. Leffan huipennus, jossa MacLeod saa haltuunsa kaikkien kuolemattomien voimat, on toteutettu jopa visuaalisesti kiinnostavasti varsin simppelein efektein.

Kaiken kaikkiaan Highlander on perinteinen ja kaavamainen seikkailuelokuva, jonka kuitenkin erottaa genrensä yhdentekevyyksistä omaperäinen konsepti. Syvällistä sisältöä filmi ei tarjoa, joskin kuolemattomuuden aikaansaamaa erillisyyden tunnetta ja yksinäisyyttä käsitellään hieman Anne Ricen Interview with the Vampiren tavoin. Heikosti pohjustettu ja tarpeeton romanssi on tällaisille leffoille tyypillinen Akilleen kantapää. Onneksi se, mikä lemmessä hävitään, ääniraidassa voitetaan.