Australialainen kauhuelokuva yllättää. Joel Andersonin pikkubudjetin mockumentary-filmi, Lake Mungo, on kenties yksi todentuntuisimpia genrensä teoksia, joita olen nähnyt. Leffa sekoittaa tekaistuja haastatteluja ja found footagea. Lopputulos on kuin pöhkö kummitusjahtidokkari suoraan History Channellin myöhäisillasta. Tämä tosin on fiktiota, joten siitä voi myös nauttia silmiään pyörittelemättä.
Lake Mungo kertoo Palmerin perheestä, jonka tytär Alice katoaa ja löydetään hukkuneena. Heidän kotitalossaan alkaa kuitenkin tapahtua kummia, ja siellä kuvatulle filmimateriaalille ilmestyy selittämättömiä hahmoja. Perheenjäsenet alkavat pohtia, onko Alice yhä elossa tai kummitteleeko tämä heille.
Andersonin elokuvan suurin koukku on sen aidontuntuisuus. Sen käsikirjoitus ei esimerkiksi sisältänyt varsinaista dialogia, vaan näyttelijät improvisoivat vuorosanansa yleisten suuntaviivojen pohjalta. Siksi roolisuoritukset tuntuvatkin harvinaisen uskottavilta.
Filmi ei myöskään sorru mihinkään halpaan säikyttelyyn tai shokeerauksiin, jotka tekisivät siitä dokumenttina epärealistisen. Sen sijaan se luottaa aavemaiseen tunnelmaan, joka syntyy pienten paljastusten seuraksena.
Lake Mungo on selvästi hakenut innoitusta Twin Peaksista. Perheen nimi ei nimittäin vahingossa ole Palmer eikä elokuvan keskiössä hukkuneena löydetty teinityttö. Alicen viattoman ulkokuoren alta selviää tietysti salattu pimeä kaksoiselämä, joka ei ollut tiedossa kuin harvoille. Kuten Laura Palmer, hän on myös osannut ennakoida kuolemaansa. Filmi tarjoilee jopa puhelinlankakuvastoa Fire Walk With Men tyyliin.
Erityisesti alkupuolellaan aussileffa on paikoitellen jopa hyytävä, kun videomateriaalilta löytyy vihjeitä yliluonnollisuuksista. Kiitos karmivuudesta kuuluu elokuvan minimalistiselle ääniraidalle, joka korostaa jännittävimpiä hetkiä hienovaraisesti.
Pidin sinänsä keskivälin käänteestä, jossa paljastuu, että perheen poika on lavastanut haamumateriaalin. Tämä tuo tarinaan yllättävää realismia, mutta ongelma on siinä, ettei filmillä ole oikein kiinnostavaa suuntaa mihin edetä tämän jälkeen. Elokuvan pelottavuus hiipuu, mutta perhe jatkaa edelleen epäilyä, olisiko kummittelu sittenkin todellista. Tähän ei viittaa enää muu kuin surun murtaman isän aikaisempi näky, mutta jonkin pitää pitää juonen pyörät pyörimässä.
Suhtautumiseni perheeseen tutustuvaan meediohahmoon oli puolestaan kaksijakoinen. Toisaalta hänen kyvyistään ei juuri nähdä leffan aikana viitteitä. Toisaalta elokuva tuntuu silti väistämättä legitimoivan hänenkaltaisten tosielämän humpuukimaakareiden toimintaa.
Loppupuolella elokuva löytää jälleen kauhuvaihteensa. Sen viimeinen paljastus on arvattava, mutta silti onnistunut hiuksianostattava päätös filmille.
Pohjimmiltaan Lake Mungo kertoo tietysti surusta ja sen käsittelystä. Perheenjäsenten pitää oppia päästämään irti menehtyneestä rakkaastaan, mille kummittelu on vain vertauskuva. Mitään erityisen uutta tai syvällistä leffa ei sinällään sano tästä aiheesta, jota on kauhugenressä ennenkin käsitelty. Vastaavia teemoja pyörittelevistä elokuvista tulevat mieleen esimerkiksi Don't Look Now, Babadook sekä Hereditary.
Positiivinen yllätys Andersonin pikkufilmi on silti. Se tarjoaa kevyttä mutta taidolla toteutettua jännitystä, jota voi suositella muillekin kuin vain lajityypin faneille. Poikkeuksellisen autenttisella fiiliksellä pötkii kauhugenressä pitkälle.
Kommentit
Lähetä kommentti