Split

Kuudennella aistilla läpimurtonsa tehnyt M. Night Shyamalan suistui 2000-luvun loppupuolella uransa aallonpohjaan. Viisaasti skippasin ohjaajan teokset Signsista eteenpäin, kunnes hän palasi pinnalle 2015 mainiolla, pikkubudjetin found footage -kauhujännärillään, The Visitillä. The Visit on yksi viime vuosikymmenen lempikauhuleffojani, joten suhtauduin Shyamalanin lippuluukut täyteen vetäneeseen Splitiin varovaisella mielenkiinnolla. Elokuvan katsottuani jäin kuitenkin ihmettelemään, mikä ihme pöhkössä trillerissä on vedonnut ihmisiin niin paljon.

Split kertoo jakomielitautisesta Kevinistä, jolla on 23 sivupersoonaa. Osa heistä ottaa vallan ja päättää siepata kolme teinityttöä. Tytöt he uhkaavat puolestaan syöttää raakalaismaiselle 24. sivupersoonalle, Pedolle, jonka on heräilee vähitellen miehen pään sisällä.

Shyamalanin näkemys jakomielitautisuudesta on tietysti täyttä hömppää. 24 sivupersoonaa ei ilmeisesti ole vielä tosimaailmassakaan mahdottomuus, mutta miksi elokuvan varsinaisesta pahiksesta, Pedosta, on pitänyt kirjoittaa varsinaisilta kyvyiltään yli-ihminen? Tämä tuntuu vain ja ainoastaan typerältä idealta. Jopa perinteinen karismaattinen ja laskelmoiva sarjamurhaaja olisi ollut sivupersoonana huomattavasti helpommin sulatettava ja kiinnostavampi ratkaisu.

Monet ovat kritisoineet leffaa siitä, että se maalaa kuvan jakomielitautisista potentiaalisesti vaarallisina ihmisinä. En ole varma, kuinka validina kritiikkiä voi pitää. Ei kai kukaan voisi ottaa vakavissaan tällaisen hölmön viihde-elokuvan näkemystä sairaudesta? Toisaalta onpa Tappajahaitakin kiittäminen, että ihmiset ovat metsästäneet monet hailajit uhanalaisuuden kynnykselle. 

Split on luonnollisesti tähtensä James McAvoyn taidonnäyte. Hän pääsee kunnolla brassailemaan filmissä moniulotteisuudellaan. Vaikka osa sivupersoonista on liioiteltuja, jälki on siitä huolimatta vakuuttavaa. Erityisen kylmäävä on kohtaus, jossa Kevin loikkaa persoonasta toiseen kesken kaiken jutellessaan psykologilleen. McAvoy vihjaa henkilön vaihtumisesta hahmonsa pään sisällä äärimmäisen hienovaraisesti.

Leffan varsinaista sankaria, syrjäytynyttä Casey-tyttöä, näyttelee Mustasta kuningattaresta ja The Witchistä tuttu Anya Taylor-Joy. Shyamalanin elokuvassa taitava nuori tähti ei kuitenkaan jää erityisesti mieleen. Osasyy on päähenkilössä, joka on kauhuelokuvamaisen turhauttava.

Caseylla on juonen puolesta syynsä passiivisuuteen. Häntä on katsojana kuitenkin vaikea kannustaa sen jälkeen, kun hänen besserwissermäinen asenteensa ja angstauksensa vie kahdelta muulta tytöltä hengen ja saattaa hänet itsensä kuolemanvaaraan. Jos hahmo vain suostuisi kohtalotoveriensa avuksi hyökkäämään Kevinin kimppuun heti alussa, tuskin pienikokoinen mies voisi edes pidätellä kolmea päällekarkaajaa yhtä aikaa.

Eniten olin pettynyt kuitenkin siihen, miten suoraviivainen tekele Split on moniin muihin ohjaajansa teoksiin verrattuna. Eihän tässä ollut edes kuuluisaa Shyamalan-twistiä! Enkä laske sellaiseksi jatko-osan pohjustusta. Yllätyksien puuttuessa leffa on hyvin ennalta arvattava alusta loppuun niin juoneltaan kuin rakenteeltaankin.

Pintaa syvempää sisältöä Splitistä ei myöskään tartu mukaan. Metsästyksen ja eläimellisyyden teemoja pyöritellään kyllä paljon, mutta mihinkään niiden kanssa ei päädytä.

Kevinin jakomielisyys ja sen äärimmäiset muodot ovat toki itsesuojelun sekä eläimellisen henkiinjäämisvaiston ilmentymä. Myös Casey, joka elokuvassa ottaa niin metsästetyn kuin metsästäjänkin roolin, on trauman uhri ja perheessään yhä vaanivan pedon vanki. Koska toisiaan peilaava päähenkilö ja pahis kätkevät molemmat kuorensa alle salaisuuksia, tulkitsen leffan sanovan, että ihmistä täytyy tarkkailla pintaa syvemmin ymmärtääkseen hänen olemuksensa ja käytöksensä todelliset syyt.

Pelkäsin jo etukäteen, että Split olisi juuri niin pökkelö kuin trailerit antoivat ymmärtää. Koska tarinakin on Shyamalan-filmiksi varsin yksioikoinen, jää leffan varsinainen koukku uupumaan. Jujuna jakomielitautinen pahis ei kanna kovinkaan pitkälle, jos muuten filmi tarjoaa lähinnä typerästi käyttäytyviä hahmoja ja kuluneen trillerikaavan toistoa.