Olen silloin tällöin ihmetellyt, kuinka paljon kypsempi narratiivinen taidemuoto kirjallisuus tuntuu olevan elokuviin nähden. Tämä näkyy siinä, miten monet elokuvan ikiklassikotkin ovat tarinaltaan täysin latteaa lööperiä, joka paperilla luettuna saisi vain nolottamaan. Yhdeksi kaikkien aikojen parhaista leffoista nostettu vuoden 1927 Sunrise: A Song of Two Humans on tästä täydellinen esimerkki.
F. W. Murnaun ohjaama Sunrise kertoo nimeämättömästä maalaispariskunnasta, jonka aviomies pettää vaimoaan kaupungista saapuneen naisen kanssa. Rakastajatar taivuttelee miehen murhaamaan rouvan venematkalla ja lavastamaan tapahtuneen onnettomuudeksi. Viime hetkellä surmaaja kuitenkin tulee toisiin ajatuksiin, mutta vaimo pakenee häntä kaupunkiin. Miehen saatua hänet kiinni he sopivat erimielisyytensä, ja kuollut rakkaus näyttää syttyvän uudelleen eloon.
Sunrise sekoittaa tarinaansa sekä ekspressionistista sadunomaisuutta että realismia. Esimerkiksi maalaiskylän idylli ja vilkas kaupunki on kuvattu varsin fantastisessa valossa. Silti elokuva sisältää hyvin synkkiäkin sävyjä. Vaimon hätä ja suru miehensä muodostaman uhan edessä on esimerkiksi sydäntäriipaisevaa seurattavaa. Suurin kiitos tästä kuuluu upean uskottavalle Janet Gaynorille, joka on Oscarinsa kiistämättömästi ansainnut.
Satumaisissa elementeissään kerronta kuitenkin kompastelee. Vaatii esimerkiksi sulattelua hyväksyä vaimon antavan anteeksi kymmenessä minuutissa miehelleen, että tämä on suunnitellut murhaavansa hänet. Asian toki pystyy selittämään sillä, että järkkynyt nainen yrittää psykologisena puolustusreaktiona vielä epätoivoisesti ylläpitää käsiin hajoavaa suhdettaan. Mitään mahdollisuuttahan sen selviämiselle ei noin kammottavan käänteen jälkeen pitäisi olla.
Hetken aikaa elokuvan lopussa kuvittelin jo, että kyseessä on sykähdyttävä tragedia. Katuvan miehen palkkioksi näyttää nimittäin koituvan kohtalon ironia. Rakkauden jälleenleimahduksen ja yhdessä vietetyn onnellisten hetkien jälkeen vaimo näet putoaa veneestä myrskyssä ja vaikuttaa hukkuvan.
Mutta ei, leffa ei uskalla valita tätä ratkaisua, joka olisi ollut todellisuudessa se kaikkein puhuttelevin. Sen sijaan vaimo pelastuu, ja lopulta tarina päättyy onnellisesti. Sen varsinaiseksi pahikseksi leimataan ilkeä viettelijätär, jonka mies passittaa matkoihinsa. Vain terva ja höyhenet puuttuvat.
Elokuva esittääkin käsittämättömästi kuin aviomiehellä itsellään ei olisi mitään vastuuta tekemisistään. Se jättää lisäksi huomiotta, että äijänkuvatus vaikuttaa jopa murhayrityksen unohtaen vaarallisen väkivaltaiselta tapaukselta: hän esimerkiksi tarraa rakastajaansa useampaan otteeseen kaulasta ja ravistelee tätä kuin räsynukkea.
Myös se, että pääparin suhde voisi vielä palata onnenpäiviinsä, tuntuu ajatuksena vain äärimmäisen falskilta. Loppuratkaisu onkin joka tasolla typerä, hairahtunut, kristillis-monogamisen parisuhteen ja hollywoodilaisen ikuisen rakkauden ylistyslaulu.
Tarinankerronan epäonnistuminen on sikäli sääli, että muuten Sunrise on erittäin kaunis ja vaikuttava elokuva. Leffan kuvausta hehkutettiin aikanaan syystä, sillä ajalleen poikkeuksellisia kamera-ajoja ei voi kuin ihastella. Maalaukselliset mustavalko-otokset tekevät niin ikään vaikutuksen. Filmin sinänsä arkisissa miljöissä on myös kiehtovaa toismaailmallisuuden tunnetta, kuten ihmisiä massoittain kuhisevassa, keinovalon loisteessa kylpevässä huvipuistossa.
Sunrise osaa lisäksi olla romanttinen muuttumatta aikakaudellensa tyypilliseen tapaan teennäiseksi tai teatraaliseksi. Pakoon päässyt pikku possu ei kenties edistä hirmuisesti tarinaa, mutta on vain käsittämättömän hellyyttävää, kun mies kantaa viinipullon löytäneen karkulaisen pois pahanteosta. Hahmot eivät myöskään osoita rakkauttaan ilmehtimällä tai elehtimällä rasittavan liioitellusti, vaan näyttelijät esittävät heitä niin realistisesti kuin mykkäelokuvan kehys sallii.
Tekee aina hieman pahaa lytätä ylistetty klassikkoelokuva, etenkin kun nautin Sunrisesta valtaosan sen kestosta. Pakko on silti olla rehellinen, sillä Murnaun teos ei kokonaisuutena vakuuta. Vaikka jälkikäteinen kanonisointi on hiljentänyt valtaosan kritiikistä, en ole kuitenkaan mielipiteineni yksin. Esimerkiksi Timen aikalaisarvio haukkui myös leffan tarinaa heikonlaiseksi.
Sunrise on emotionaalisesti tehokas ja vetoava leffa, joka valitettavasti on sisällöltään totaalisen pökkelö ja arvomaailmaltaan heikosti aikaa kestänyt. Elokuvan alkuaikoina median kyky vedellä katsojia tunnenaruista huomattiin hyvin nopeasti. Jos jostain Murnaun filmi onkin todiste, niin siitä, että jopa täysi soopa voi muuttua valkokankaalla yleisöä puhuttelevaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti