Terrence Malickin Cannes-voittaja The Tree of Life on odottanut listallani katsomistaan pitkään. Aiheeltaan uskonnollinen, mielipiteitä jakanut ja tekotaiteelliseksi haukuttu arvostetun maestron suurteos on samaan aikaan kiinnostanut mutta myös työntänyt kaltaistani ateistia luotaan.
Elokuva osoittautui kuitenkin erilaiseksi kuin olin arvellut. Noin tunti sen kestosta on juuri sellaista ohjaajansa pierujen haistelua kuin on haukuttukin. Loput on yllättävän henkilökohtaisella tasolla puhuttelevaa kasvudraamaa.
The Tree of lifen ensimmäiset 40 minuuttia ovat hämmentävät. Elokuva alkaa lainauksella Jobin kirjasta. Hahmot löpisevät kertojaäänenä syvällisiä laupeudesta, ihmisluonnosta ja Jumalasta. Umpiamerikkalaisen valkoisen keskiluokkaisen perheen tragediaa korostetaan mahtipontisesti pitkällisellä kuvauksella maapallon ja elämän synnystä dinosauruksiin asti. Samalla Zbigniew Preisnerin Lacrimosa soi teatraalisesti taustalla.
Siinä vaiheessa, kun ruma CGI-lihansyöjäsaurus jätti heikkoon jamaan päätyneen kasvissyöjäsauruksen armosta henkiin, tuijotin jo suu auki. Eihän näin pateettisen teennäistä vailla itsetietoisuuden häivääkään tehtyä, isolla rahalla tuotettua soopaa voi olla olemassa?
Kun leffa vihdoin ryhtyy kertomaan varsinaista tarinaansa, Malickin taidot ohjaajana tulevat esiin. 50-luvulle sijoittuvassa kasvukertomuksessa perheen poika Jack painii vaikean isäsuhteensa kanssa. Brad Pittin esittämä isä on ankara, kuria vaativa ja äkkipikainen perheen pää, joka osaa osoittaa rakkauttaan lapsiansa kohtaan vain kömpelösti. Jessica Chastainin näyttelemällä äidillä taas on hankaluuksia puolustaa jälkikasvuaan herkästi kiivastuvalta aviomieheltään. Jack alkaa varttuessaan huomata ristiriitaisuudet isänsä saarnaamissa opeissa ja arvoissa, mikä johtaa oirehtivaan käytökseen.
Filmin asetelma on hyvin tunnistettava, sillä se olisi voinut kertoa vaikka omasta perheestäni. Sillä erotuksella tosin, että minun lapsuudenkokemuksiini nähden Pittin isä vaikuttaa suorastaan lempeältä ja rationaaliselta kun taas Chastainin alakynteen jäävä äiti lapsiaan raivoisasti suojelevalta naarasleijonalta. Pidin siitä, ettei isä harjoita niinkään fyysistä väkivaltaa vaan henkistä, joka syntyy jatkuvasta pelon ilmapiiristä ja tahattomasta ymmärtämättömyydestä.
Leffassa perheen isä edustaa ihmisluontoa, joka jahtaa rikkauksia, näkee kiltteyden heikkoutena ja janoaa muiden hyväksyntää. Äiti taas on laupeus, joka rakastaa pyyteettömästi ja näkee maailmassa sen kauneuden. Elokuva asettuu selvästi äidin puolelle esimerkkinä siitä elämänkatsomuksesta, jota kristinusko (väitetysti) saarnaa. Isän mielenlaatu taas kylvää jatkuvaa konfliktia
Malick irrottaa näyttelijöistään erinomaisen luontevia suorituksia. Erityisesti lapsihahmot vakuuttavat, sillä onnistuneen roolityön lisäksi poikien käytös ja vuorosanat tuntuvat uskottavilta. Jäin miettimään, onko kohtauksissa hyödynnetty paljonkin improvisaatiota, sillä monet niistä eivät tunnu käsikirjoitetuilta. Ainoa kaartista, joka jättää valjun vaikutelman, on Chastain, mutta vika voi olla myös ideaalisen äitihahmon mitäänsanomattomuudessa.
Emmanuel Lubenzki tekee jälleen loisteliasta työtä kuvaajana. Käsivaraa hyödynnetään runsaasti ja kamera ylipäänsä liikkuu paljon, minkä vuoksi monissa kohtauksissa on kotivideomaista elävyyttä. Kuva hakeutuu usein lähelle hahmojen kasvoja, ja leikkaukset kokoavat kohtauksia montaasinomaisiksi pätkiksi. Tämä saa filmin tuntumaan muistojen kaltaiselta tajunnanvirralta, mikä lienee tarkoituskin.
Jos jostain en erityisemmin elokuvassa välitä, niin 50-lukulainen perijenkkiläinen omakotitaloidylli on esitetty turhankin kliinisesti. Kaikki näyttää niin puhtoiselta, siistiltä, tuotemerkeistä vapaalta ja luonnonvalossa rypevältä, ettei se tunnu enää paikalta, missä todelliset ihmiset elävät.
Malick saisi myös rajoittaa hahmojen voiceover-vuorosanojen määrää. Osa niistä on toki perusteltuja, erityisesti Jackin pohdinnat isänsä sanojen ja tekojen eroavaisuuksista. Liika filosofinen lässytys tuntuu silti pidemmän päälle vain itseriittoiselta.
Elokuvan viimeinen 20 minuuttia tarjoaa surrealistisen kurkistuksen tulevaisuuteen, jossa maapallo tuhoutuu ja kuolleiden ylösnousemus koittaa. Aikuinen Jack näkee perheensä sellaisena, kuin hän sen muistaa, ja saavuttaa lopulta rauhan menneisyytensä kanssa. Kubrickilta ja Tarkovskilta vaikutteita ottava unenomainen osio on kauniisti kuvattu, mutta sisällöltään jälleen melkoisen onttoa höttöä.
Minulle The Tree of Life on kuin kaksi eri leffaa sullottuna samaan pakettiin. Alussa ja lopussa möllöttää se tekotaiteellinen torttu, miksi kovimmat kriitikot ovat filmiä haukkuneet. Keskellä sen sijaan kerrotaan kiinnostava ja samaistuttava kasvutarina, joka olisi pärjännyt hyvin omillaan ilman uskonnollista haahuilua ja koomiseksi paisuvaa paatoksellisuutta. Matalalle asetettuihin odotuksiini nähden filmi oli kuitenkin positiivinen yllätys. Enkä voi tietenkään väittää, etteikö itsekritiikitön taidetuhnuilu tekisi siitä myös keskimääräistä mieleenpainuvamman kokemuksen.
Kommentit
Lähetä kommentti