Pornoteollisuus on kiinnostava aihe, jota ei ole juuri elokuvissa käsitelty. Televisiosta minulle oli etukäteen tuttu David Simonin ja George Pelecanosin pornon syntyvaiheita käsittelevä The Deuce. Se on kuitenkin paljon velkaa 1997 ilmestyneelle Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsille, joka sijoittuu 70-80-lukujen taitteeseen ja kertoo nousevan aikuisviihdetähden tarinan.
Mark Wahlbergin näyttelemä Eddie Addams työskentelee yökerhossa ja tapaa siellä pornoelokuvaohjaajan, Burt Reynoldsin esittämän Jack Hornerin. Eddiellä on lahja, jolle Jack keksii käyttöä: nimittäin yli 30 senttimetrin penis ja jumalaiset rakastelijan taidot. Eddie omaksuu taiteilijanimen Dirk Diggler ja alkaa valloittaa valkokankaita seiväs ojossa.
Hollywood-elokuvaksi Boogie Nights esittelee paljasta pintaa estottomasti, kuten aihe edellyttääkin. Teinikauhuelokuvien tirkistelyn henkeä on aistittavissa, kun Heather Grahamin Rollergirl vetäisee kameran edessä kaikki vaatteet pois. Huomionarvoisesti siinä, missä 17 vuotta myöhemmin ilmestynyt The Deuce välttelee feministien kritisoimaa "male gaze" -ilmiötä, Andersonin elokuva hyödyntää härskisti sitä faktaa, että seksi tosiaan myy.
Ei filmiä silti epätasapuolisuudesta voi syyttää. Kuin raivo härkää mukailevassa loppukohtauksessa nähdään nimittäin leffan varsinainen stara, eli Dirkin niin sanottu kaivuulapio, koko komeudessaan. Olkoonkin, että kohukohtauksen fallos on vain proteesi eikä Wahlbergin aito asia.
Kaikille suurta äkkimenestystä kuvaaville tarinoille ominaisesti nousua seuraa myös Boogie Nightsissa tuho. Dirk koukuttuu huumeisiin ja alkaa käyttäytyä holtittomasti. Kun oppi-isä antaa kenkää ja rahaa saa vain sotkeutumalla hämärähommiin, alamäki on valmis.
On siinä ja siinä, sortuuko leffa moralisoimaan kuvaamaansa bisnestä vai ainoastaan tarkastelemaan neutraalisti sen lieveilmiöitä. Kaikki elokuvan lukuisat henkilöt esitetään nimittäin rikkinäisinä reppanoina, joiden suhde läheisiinsä on enemmän tai vähemmän hajalla. Toisaalta sanoisin filmin suhtautuvan hahmoihinsa ennemmin ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti kuin syntisinä, joille kuuluu heristää sormea. He näet löytävät Hornerin lukaalista eräänlaisen kodin itselleen ja kuvaustiimistä aitoa lämpöä huokuvan sijaisperheen.
En voi olla silti ajattelematta, miltä Boogie Nights olisi näyttänyt erään toisen nousu ja tuho -tarinoihin erikoistuneen herran eli Martin Scorsesen ohjaajana. Aihepiiriinsä nähden Andersonin teos nimittäin tuntuu paljasta pintaa lukuun ottamatta hieman pliisulta. Filmi kaipaisi asteen enemmän terävyyttä, svengiä ja rakkautta hahmoja kohtaan tempaistakseen todella mukaansa.
Dirkin kehitys päähenkilönä tapahtuu esimerkiksi sormia napsauttamalla. Yhdessä hetkessä hän on alansa huipulla ilman mitään haasteita, toisessa hän on raivopäissään sekoileva addikti. Mark Wahlberg vetää sinällään kelpo roolin, yhden uransa parhaista, mutta olisin silti nähnyt mieluummin hänen kengissään niistä kieltäytyneen Leonardo DiCaprion. Leo olisi todennäköisesti tuonut kameran eteen ihan erilaista energiaa.
Sivuosissa leffalla on tähtivoimaa, mutta pornoteollisuuden persoonista saadaan yllättävän vähän irti. John C. Reillyn tulkitsema Reed Rotchild, joka ystävystyy Dirkin kanssa, on hönöydessään tarinan koominen kevennys, muttei hän naurattanut minua oikeastaan missään vaiheessa. Don Cheadlen näyttelemällä Buckilla taas ei tunnu olevan muuta virkaa filmissä kuin osoittaa, että pornotähdetkin menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Burt Reynolds ja Philip Seymoyr Hoffman loistavat rooleissaan, mutta hahmoissa ei ole erityisesti tarttumapintaa. William H. Macy nähdään puolestaan totuttuun tapaan reppanan aviomiehen roolissa.
Elokuvan kiinnostavimmat tapaukset löytyvätkin naisten joukosta. Dirkin yhtäaikainen vastanäyttelijä ja äitihahmo, Julianne Mooren Amber, on epätavanomainen ja traaginen tapaus. Filmi voisi suhtautua hänen ja Dirkin suhteeseen häiriintyneenä, mutta se uskaltaa esittää sen sijaan heidän välillä vallitsevan aidon hellyyden. Grahamin Rollergirl on puolestaan näennäisen pirteä mutta kärsii samalla miesyleisönsä yrityksistä alentaa häntä.
Leffan dialogi tuntuu ajoittain yliyrittävältä. Minun on nimittäin vaikea kuvitella kenenkään todellisen ihmisen suuhun esimerkiksi seuraavaa: "Do you know how good you are at doing it, Eddie? Having sex? Fucking me? Making love to me?" Samoin Hornerin Dirkille latelemat kielikuvat tuntuvat yliampuvilta: "It doesn't matter if you don't have those juices flowing down there in the Mr. Torpedo area, in the fun zone. -- It is my idea to make a film that the story just sucks them in, and when they spurt out that joy juice, they just gotta sit in it."
Osaa Anderson todistettavasti silti elokuvaa ohjata, eikä Boogie Nightskaan vaille meriittejä jää. Muun muassa yhden otoksen pitkät kamera-ajot tekevät vaikutuksen. Kun Hornerin huvilan bileet esitellään ensimmäistä kertaa, teki mieli itsekin hypätä mukaan uima-altaaseen nauttimaan. Yhtälailla kohtaus, jossa yhtäkkinen väkivalta ryöpsähtää pintaan 80-luvun taitteessa, on painokas siirtymä tarinan nousujohteen ja syöksykierteen välillä.
Ei Boogie Nightsissa oikeastaan mitään suurempaa vikaa olekaan. Se ei vain tunnu lähtevän lentoon niin vastustamattomasti kuin filmillä olisi potentiaalia. Odotin yli kahden ja puolen tunnin leffalle enemmän huippukohtia, sillä tarina yksinään on aika kaavamainen. Elokuva tarjoaa autenttista ajankuvaa ja suorasukaista seksuaalisuuden käsittelyä, mutta aihepiiri antaisi mahdollisuuksia enempäänkin ilotteluun.
No, saammepa sentään lopuksi nähdä, millainen ilotikku hahmojen
silmät on saanut laajentumaan. Kuten Electric Light Orchestra
lopputekstien aikana laulaa:
"It's a livin' thing
It's a terrible thing to lose
It's a givin' thing
What a terrible thing to lose"
Kommentit
Lähetä kommentti