Hiroshima mon amour

Ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa edustava Alain Resnais'n Hiroshima mon amour on romanttinen draama, joka etenee kahden ihmisen välisenä keskusteluna. Se kertoo japanilaisesta miehestä sekä ranskalaisesta näyttelijättärestä, jotka tapaavat Hiroshimassa, viettävät yhteisen yön ja hullaantuvat toisiinsa. Yhdessä he käyvät läpi muistojaan maailmansodan loppumisen hetkiltä./p>

Hiroshima mon amour alkaa otoksella kahdesta toisiaan syleilevästä kehosta, joiden päälle sataa tuhkaa. Kuvat luovat vahvoja mielleyhtymiä atomipommin laskeuman uhreihin. Pian tuhka muuttuu kahden rakastavaisen hieksi. Resnais luo näin selkeän visuaalisen yhteyden tarinan päähenkilöiden sekä pommitusten uhrien välille.

50-lukulaiseksi mustavalkoelokuvaksi Hiroshima mon amour sisältää suorastaan hätkähdyttävän karmivaa kuvastoa. Nainen kertoo miehelle, mitä hän on nähnyt vieraillessaan Hiroshiman rauhan muistomerkin museossa. Elokuva paljastaa muun muassa arkistomateriaalina, joka sisältää kammottavia otoksia kärventyneistä ja säteilyaltistumasta kärsivistä ihmisistä.

Mies kiistää naisen kertomuksen jatkuvasti todeten: "Et nähnyt mitään Hiroshimassa." Tällä hän tarkoittaa sitä, ettei nainen todella ollut paikalla. Kaikki hänen mielikuvansa Hiroshimasta pommin jäljiltä ovat vain toisen käden tiedon pohjalta rakennettuja. Ikään kuin valemuistoja.

Resnais'n verkkainen ja pitkälliseen dialogiin pohjaava elokuva ei toimisi, jos pääosanäyttelijät eivät osaisi asiaansa. Emmanuelle Riva ja Eiji Okada ovat onneksi täydellisen uskottavia intohimon riivaamana lemmenparina, jonka yhteinen aika on rajattu. Nainen aikoo palata seuraavana päivänä takaisin Ranskaan. Mies yrittää maanitella häntä jäämään, vaikka molemmilla on toinen kumppani. Leffa viittaa esimerkiksi Casablancaan, joka niin ikään kertoo erkanemaan pakotetuista rakastavaisista.

Jos jostain en kuitenkaan Resnaisn'n filmeissä välitä, niin itse dialogista. Se on pitkäpiimäistä, jaarittelevaa ja keinotekoisen kaunokirjallista, minkä kai on tarkoitus tehdä elokuvasta jollain tapaa ylevämpi ja taiteellisempi. Tosiasiassa vuoropuhelut, vai pitäisikö sanoa monologit, ovat kuitenkin etäännyttävää seurattavaa, koska kukaan ihminen ei tosiasiassa puhu niiden tavoin. Viime vuonna Marienbadissa kärsi samasta ongelmasta, mutta siinä tavoitteena oli juuri unenomaisuus.

Vika ei ole kuitenkaan siinä, että runsaassa dialogissa itsessään olisi mitään pahaa. Paljon elokuvalta vaikutteita ottanut, puhelias Before Sunrise esimerkiksi tempaisee katsojan vastustamattomasti mukaansa. Richard Linklaterin filmissä henkilöt kuitenkin juttelevat, kuten todelliset ihmiset, mikä on automaattisesti mielenkiintoisempaa.

Dialogin puuduttavuus on sääli, sillä päähahmojen väliset keskustelut ovat varsinaiselta sisällöltään ja teemoiltaan kiehtovia. Nainen kertoo miehelle sodan loppuajan kokemuksistaan Neversissä, Ranskassa, kun hän nuorena tyttönä rakastui saksalaiseen sotilaaseen. Miehityksen päättyessä tytön ensirakkaus tapettiin. Tytön hiukset puolestaan leikattiin lyhyeksi ja hänet suljettiin kärsimään häpeärangaistusta vanhempiensa kellariin.

Mies ja nainen ovaktin molemmat sodan uhreja. Elokuva muodostaa visuaalisen paralleelin esimerkiksi naisen leikattujen hiuksien ja säteilyn seurauksena hiuksensa menettäneiden japanilaisten välille. Tarina saa miettimään tosissaan, miten ihmeessä ihmiset ovat voineet enää palata arkeen elämään normaalia elämää maailmaa ravistelleen brutaalin sodan jälkeen.

Muistot ovat eräs keskeinen Hiroshima mon amourin teema. Mies ja nainen pelkäävät, että heistä jää toisilleen vain muisto, joka sekin ennen pitkää haalenee. Samoin Hiroshiman sodan jälkeiset kauhut sekä naisen kokema tragedia Neversissä ovat enää vain muistoja.

Filmi rinnastaakin miehen ja naisen yhteisen ajan unohtumisen hyvin kirjaimellisesti sodan yksityiskohtien hämärtymiseen. Leffan lopussa nainen huutaa: "Unohdan sinut! Olen jo alkanut unohtaa!" Sen jälkeen hän katsoo miestä ja toteaa: "Hiroshima, se on sinun nimesi." Mies vastaa: "Kyllä, se on nimeni. Ja sinun nimesi on Nevers."

Tällä rinnastuksella elokuva kysyy kyynisesti, unohtaako ihmiskunta vähitellen Hiroshiman ja Neversin kaltaiset sodan tragediat, kuten sen päähenkilöt uhkaavat unohtaa toisensa. Vai onko kaksikolla, kuten ihmiskunnalla, kenties vielä mahdollisuus?

En väheksy Hiroshima mon amourin merkitystä elokuvana. Se on epäilemättä merkittävä sodanjälkeinen teos, joka on käsitellyt kaikkein arimpia aiheita kriittisellä hetkellä suurvaltojen kasatessa ydinasearsenaalia toisiaan vastaan. Se on pakottanut katsojansa kohtaamaan erityisesti atomipommin kauhut silmästä silmään. Leffan vaikutus historian kulkuun on voinut olla arvaamattoman suuri.

On kuitenkin syynsä, miksi Stanley Kubrickin Dr. Strangelove on säilyttänyt ydinasekriittisenä klassikkona suuren yleisön suosion Resnais'n filmiä paremmin. Hiroshima mon amour on älykäs taide-elokuva äärimmäisen tärkeästä aiheesta. Dr. Strangelove on puolestaan älykäs mutta myös viihdyttävä ja helposti lähestyttävä elokuva äärimmäisen tärkeästä aiheesta. Arvostan jälkimmäistä suoritusta enemmän.