Netflixin viime vuoden kehutuimpiin elokuviin kuuluu Jane Campionin ohjaama ja käsikirjoittama The Power of the Dog. Kyseessä on vuoden 1925 Montanaan sijoittuva lännenfilmi, jossa Benedict Cumberbatch pääsee näyttelemään mulkkua oikein urakalla. Hänen roolihahmonsa, juro karjatilan omistaja Phil, alkaa terrorisoida veljensä tuoretta vaimoa, Rosea, ja tämän homoseksuaalista poikaa, Peteriä.
Ihmettelin pitkään, mikä The Power of the Dogin koukku on tarkoitus olla. Elokuvaa on väitetty jännäriksi, muttei hahmoihin kohdistuva piina ja nolaaminen kohoa missään vaiheessa likimainkaan esimerkiksi Damien Chazellen loistavan Whiplashin mittasuhteisiin. Benedict Cumberbatch on toki mainio uskottavana, armottomana ja pikkumaisena kiusaajana, joka haukkuu veljeäänkin läskiksi kuin teini-ikäinen.
Kutsuisin Campinonin teosta trillerin sijaan ennemmin psykologiseksi draamaksi. Phil nimittäin saa hahmona moniulotteisempia piirteitä, kun hän alkaa yllättäen lähentyä Peterin kanssa. Hän havahtuu, että pojassa on enemmän kuin ulkokuori antaa ymmärtää. Nuorukainen esimerkiksi havaitsee leffan otsikon mukaisen, kukkuloille piirtyvän koiramaisen varjon samoin kuin Philin mentori, Bronco Henry, aikanaan havaitsi.
Philiä ja Peteriä yhdistää myös homoseksuaalisuus. Philin kohdalla se on toki repressoitua, sillä hänen suhteensa Bronco Henryyn on ollut selvästi muutakin kuin vain ystävien keskeinen. Tämä vuorostaan selittää, miksi hän muodostaa suojakseen ankaran maskuliinisen kuoren. Hänen katkeruuttaan lietsoo lisäksi eristäytyneisyys, joka vallitsee Montanan kylmillä ja karuilla aroilla. Kuten hänen veljensä filmin alussa toteaa naidessaan Rosen: "On niin mukavaa, kun ei tarvitse olla yksin."
Elokuvan lopussa Phil sairastuu äkillisesti pernaruttoon. Tarinan suurimpana twistinä Peter paljastuu murhaajaksi, sillä lääkäriopiskelijana hän on keksinyt tarjota kätensä haavoittaneelle miehelle kuolleen eläimen nahkaa köyden valmistukseen. Köysi puolestaan on kiintymyksenosoitus, jota Phil oli punonut uudelle oppipojalleen. Tätä ennen leffa on saanut katsojan leikittelemään ajatuksella, että kenties sadistinen Phil punookin hirttoköyttä pahaa aavistomattoman Peterin turmioksi.
Loppukäänteen pointtina on tietysti näyttää, että feminiinen, pehmeän oloinen Peter, jota Kodi Smit-McPhee esittää pätevästi, on todellisuudessa paljon rohkeampi, kylmäverisempi ja juonikkaampi, kuin mitä päällepäin voisi kuvitella. Tästä leffa myös antaa pitkin kestoaan vihjeitä. Otsikon "voiman" voikin tulkita viittaavan Peterin yllättävään vahvuuteen altavastaajana eli underdogina.
Filmin viimeisessä kohtauksessa poika lukee Raamatusta jakeen: "Deliver my soul from the sword, my darling from the power of the dog." Tässä lainauksessa taas koira viittaa tietysti syntiseen Philiin, joka on kiduttanut pitkään erityisesti Peterin äitiä ja ajanut tämän alkoholismiin.
Yllättävästi The Power of the Dogin kantavaksi teemaksi on laajalti tulkittu toksinen maskuliinisuus aina Campionia itseään myöten. Kieltämättä toksisen maskuliinisuuden piirteet ovat vahvasti esillä Philissä, mutta niitä käsitellään niin itsestäänselvyyksien tasolla, että leffan on vaikea nähdä sanovan mitään merkityksellistä aiheesta.
Tarinan yhden riippakiven muodostaakin se, miten ennalta arvattava klisee koko kaappihomo kiusaamassa feminiinistä miestä -asetelma on. Jo American Beauty nojasi tähän juonikuvioon osana amerikkalaisen esikaupunkielämän satiiriaan.
Jonkin verran kiinnostavampi teema elokuvassa on maskuliinisen ja feminiinisen ulkokuoren vastakkainasettelu. Philin kohdalla myrkyllinen miehisyys kätkee alleen hänen herkkyytensä ja osoittautuu ainoastaan keinoksi peitellä hänen omaa haavoittuvaisuutaan. Peterin feminiinisyys taas jättää pimentoon hänen määrätietoisuutensa, älykkyytensä ja mielenlujuutensa — jopa julmuutensa. Filmissä ylipäänsä fasaadit ja niiden valheellisuus ovat suuressa roolissa, sillä myös Rose yrittää piilotella läheisiltään alkoholismiaan.
Visuaalisesti The Power of the Dogissa korostuu kylmyys ja desaturoituneen harmaanruskea värimaailma. Nämä tietysti heijastelevat hahmojen psykologista todellisuutta. Leffa on kuvattu Uudessa-Seelannissa, mihin sisältyy tosin pieni ongelma: jopa minä osaan sanoa, etteivät maisemat muistuta lainkaan Montanaa.
Moderniksi lännenelokuvaksi The Power of the Dog on kelpo draama, jolta tosin odotin Oscar-hehkutuksen perusteella enemmän. Sillä on vain vähän omia ideoita, joita ei olisi jo muodossa tai toisessa käsitelty elokuvahistoriassa varsin kattavasti. Se ei myöskään onnistu luomaan erityisen suurta jännitettä tai mieleenpainuvaa konfliktia tarinaansa. Taitavien näytteijöiden hahmovetoisena kertomuksena se ajaa kuitenkin asiansa.
Kommentit
Lähetä kommentti