Chungking Express

Wong Kar-wain elokuvat ovat pitkään olleet katsomislistallani. Niiistä ensimmäisenä vuoroon päätyy hehkutettu Chungking Express. Tämä kriittikkojen ylistystä osakseen kerännyt filmi ei valitettavasti minuun tehnyt kuitenkaan suurta vaikutusta.

Chungking Express alkaa mukaansatempaavasti. Tyttöystävästänsä vastikään jättämä, eroahdistusta poteva hongkongilaispoliisi Qiwu hullaantuu baarissa törmäämäänsä naiseen. Nainen on kuitenkin Qiwun tietämättä vaarallinen ammattirikollinen, jonka salakuljetusoperaatio on juuri mennyt pahasti häneksi. Mies päätyy taluttamaan uupuneen ja sammumiskuntoisen lyylin tämän kämpille nukkumaan ja viettää siellä itsekin yön. Kasassa on hykerryttävät ainekset romanttiselle trillerikomedialle.

Alusta asti Wongin näkemys urbaanista Hong Kongista pääsee iholle. Monikulttuurisessa ihmisvilskeessä sattuma määrää kohtaloita. Sotkuisissa kerrostaloyksiöissä yksinäisyys on puolestaan väenpaljoudesta huolimatta käsin kosketeltavissa. Arkista autenttisuutta maustetaan kiinnostavilla tyylivalinnoilla: toiminnallisten hetkien kaoottisuutta esimerkiksi korostetaan diashowmaisilla kohtauksilla, jotka leikkivät valotusajalla.

Lupaavan ensimmäisen kolmanneksensa jälkeen elokuva ottaa kuitenkin täyskäännöksen ja loikkaa seuraamaan kokonaan toisten hahmojen tarinaa. Valitettavasti tämä toisen poliisin ja Faye-nimisen kioskimyyjän välinen romanssi ei ole likimainkaan niin kiinnostava kuin se juonikuvio, jolla leffa käynnistyy.

Yritin ymmärtää höttöistä jälkimmäistä kertomusta, joka laahaa tuskastuttavasti. Luin internetistä läjäpäin leffan katsoneiden fanien mielipiteitä käsittääkseni sen vetovoiman. Ilmeisesti arvostus kumpuaa siitä, että filmistä pitäneet yksinkertaisesti näkevät sen romanttisena ja ihastuttavana.

Minun silmissäni elokuvan toinen osa on kuitenkin itse asiassa puhdasta Hollywoodia. Pinnoitus on ainoastaan eri. Voin nimittäin hyvin kuvitella Hollywood-romcomin, jossa maaninen unelmakeijukaistyttö tai oman elämänsä Amélie menee ja tekee vastaavia ah-niin-romanttisia temppuja kuin Chungking Expressin Faye. Molemmissa lopputulema on se, että kuvio tuntuu falskilta.

Falskiuden perimmäinen syy on siinä, että nainenhan on ihan kahjo. Asetelman voi kuvitella myös toisinpäin ja kääntää mielessään hahmojen sukupuolet ympäri. Yhtäkkiä hurmaava ja ihastuttava keppostelu muuttuukin karmivaksi ja sairaalloiseksi vainoamiseksi.

Vain epätoivoisin reppanamies sitä paitsi suhtautuisi todellisuudessa keveästi leffassa kuvattuun törkeään yksityisyydenrikkomiseen puolituntemattomalta ihmiseltä sen sijaan, että pitäisi sitä rikoksena ja merkkinä epävakaudesta. Sitä en usko myöskään, että itseään edes alustavasti kunnioittava ihminen odottaisi samaa tärähtänyttä naista saapuvaksi takaisin vuoden reissulta tämän tehtyä jo kertaalleen oharit.

Epäuskottavuudesta huolimatta Chungking Expressin pyörittelemät teemat ovat kieltämättä universaaleja ja kiinnostavia. Eron ja urbaanin yksinäisyyden synnyttämään tuskaan on esimerkiksi helppo samaistua. Rakkauden löytyminen tuntuu sekin usein lohduttomalta sattuman kaupalta, joka tarvitsee toteutuakseen oikean ajan, paikan sekä henkilöt, jotka aidosti ja molemminpuolisesti haluavat kohdata toisensa.

Leffan ulkoisia ansioita ei voi myöskään moittia. Wong rakentaa nimittäin teokseensa tunnelmaa ihailtavasti. Päämäärätön valvominen aamun sarastukseen herättää juuri samanlaisen fiiliksen filmillä kuin tosielämässäkin. Rankkasateen paiskoman ikkunan läpi kuvattu, loisteputkien valossa hohtava lähikauppa puolestaan luo vaikutelman tehokkaasti suurkaupungin kylmästä syleilystä. Se varjelee luonnonvoimilta mutta eristää muista ihmisistä, vaikka he olisivat lähimmillään vain senttien päässä.

Elokuvan soundtrack on kaksijakoinen. Biisivalinnat ovat mainioita, sillä The Mamas & the Papasin California Dreamin' ja The Cranberriesin Dreams istuvat hyvin leffan unelmoimisen teemaan. Tarvitseeko kuitenkaan ensimmäistä biisiä luukuttaa niin tauotta, että sitä alkaa jo vihata?

Ajatellessani Chungking Expressia ja useaa muuta ylistettyä saman lajityypin filmiä, alan epäillä perustavanlaatuista eroa siinä, miten itse koen romanttisuuden verrattuna moniin muihin ihmisiin. Minusta nimittäin Wongin elokuvassa ei ole tippaakaan romantiikkaa, koska en pysty edes alustavasti ymmärtämään, mikä hahmoissa vetoaa toisiinsa. Sen sijaan se tuntuu minusta vain hattaramaisten romanttisten ideaalien ontolta toisintamiselta. Se esittää, miltä rakkaus näyttää, mutta tämä — kieltämättä päiväunimainen — näkemys vaikuttaa kovasti siltä samalta, jonka päähämme ovat istuttaneet mitkäpä muutkaan kuin elokuvat!

Mitäpä jos joku kirjoittaisi ja ohjaisi joskus romanttisen leffan, josta yleisönä oikeasti ymmärrämme, miksi päähenkilöt rakastuvat toisiinsa, ja pystymme siten aidosti myötäelämään tuohon rakkauteen liittyviä iloja huolia, pelkoja, kaipuuta ja katkeransuloisuutta? Sellaisen leffan, jossa rakkaus ei synny vain upean näköisen kaksikon kohdatessa vaan jossa heidän välillään on todellista kemiaa, flirttiä ja jopa älyllistä yhteyttä tai jaettuja arvoja? Ai, mutta niitä leffojahan on olemassa jo kolme. Ne tunnetaan nimellä Before-trilogia.