Kruunupäitä ja hyviä sydämiä

Leffaharrastajien ja -kriitikkojen arvossa pitämä Kruunupäitä ja hyviä sydämiä oli minulle entuudestaan tuntematon. 1940-lukulaisen filmin suosio ole kuitenkaan siunaantunut syyttä. Robert Hamerin elokuva on nimittäin huikeaa brittiläistä mustaa komediaa, joka tuntuu hämmentävän modernilta ilmestymisajankohtaansa nähden.

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä on kerrottu takaumana herttua Louis D'Ascoynen näkökulmasta. Hän vartoo sellissä kuolemantuomiotaan ja kirjoittaa muistelmiaan odottaessaan aamun hirttäjäisiä. Niissä hän paljastaa nousseensa herttuaksi murhaamalla kahdeksan sukulaistaan, jotka edelsivät häntä perintöjärjestyksessä.

Toisin kuin tyypillinen aikakauden jenkkiteos, Hamerin elokuva ei moralisoi eikä osoittele tummanpuhuvasta aihepiiristään huolimatta. D'Ascoyne esitetään kylmäverisenä ja uhrejaan sympatisoimattomana antisankarina, jota kannustaa vain, koska hän on vaatimattomien lähtökohtiensa vuoksi altavastaaja.

Juuri siksi elokuva kuitenkin toimii, sillä katsoja hykertelee, kun päähenkilö lähettää yksi kerrallaan pökkelöitä aatelisia taivaalliseen laulukuoroon. Hetkittäin kyseessä on miltei enemmän trilleri kuin komedia.

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä ei olekaan mikään jatkuva ääneennaurattaja. Osa surmatöistä on koomisen liioiteltuja, mutta se ei ole pääpointti. Sen sijaan leffan viehätys syntyy siitä hilpeästä kontrastista, kun peribrittiläisen herrasmiesmäisyyden kuosiin verhoutuu häikäilemätön verenhimo.

Hahmot tekevät koukeroisista kohteliaisuuksista taiteenlajin, jolla peitetään todelliset tunteet ja tarjoillaan terävimmät verbaaliset sivallukset. Hersyvimpiä ovat ne hetket, kun sanat ja teot ovat vahvimmin ristiriidassa. Sarjamurhaaja-Louis esimerkiksi toteaa metsästyksestä: "My principles will not allow me to take a direct part in blood sports."

Pohjimmiltaan Kruunupäitä ja hyviä sydämiä onkin satiiri ylimystön ulkokultaisuudesta. Hahmoja ajaa eteenpäin ahneus, vallanhimo sekä kokemus syntymäoikeudesta. Uhrina pööpöilevät D'Ascoynet ovat toki kaikki omanlaisiaan houkkia, muttei päähenkilökään ole heidän paheilleen vieras. Hänen häpeällinen köyhyytensä on todellisuudessa kaukana yhteiskuntahierarkian pohjamudista. Tätä korostaa esimerkiksi se, miten hän itse pitää vaatturin ammattia alhaisena tai puhuu elokuvan lopussa uhreistaan vertauskuvallisesti "pieninä neekereinä". Loppujen lopuksi tarinassa on kyse vain eritasoisten hyväosaisten valtapelistä.

Elokuvan ironia kumpuaa taas siitä, että päähenkilö ja hänen lemmittynsä voisivat saavuttaa elämässä paljon ja enemmän, jos he vain huomaisivat, mitä heillä jo on. Louis on pätevä ja kyvykäs nuori mies, joka nousisi korkealle kaidalla polullakin. Hänen ja lapsuudenystävä Sibellan tiet puolestaan kohtaisivat, jos molemmat ymmärtäisivät olla pelailematta ja seuraisivat vain välillään vallitsevaa kemiaa.

Näyttelijäsuoritukset ovat Hamerin filmissä kauttaaltaan nappiosumia. Leffa muistetaan tietysti Alec Guinnesin kahdeksankertaisesta roolisuorituksesta D'Ascoynen perheenjäseninä. Niin mainio ja muuntautumiskykyinen kuin Guinnes onkin, elokuvan todellinen tähti on silti Dennis Price hienostuneena, teräväpäisenä ja järkkymättömänä Louisina. Joan Greenwood puolestaan loistaa sivuosassa viekoittelevana mutta laskelmoivana Sibellana.

Ainoa kritiikin aiheeni leffaa kohtaan nousee sen kohtalaisen ennalta arvattavasta rakenteesta. Käänteet eivät pääse yllättämään, sillä ne on helppo aavistaa hetkeä etukäteen. Silti jännite pysyy yllä tarinan loppuun saakka.

Juonen puolesta hienoista kummastusta aiheuttaa, miten pitkä tovi Sibellan aviomiehen itsemurhasta kuluu epäillyn päähenkilön pidättämiseen, vaikka tämän henkilöllisyys ja olinpaikka ovat poliisille takuulla hyvin tiedossa. Tämän pystynee kuitenkin selittämään sillä, että valehteleva Sibella itse harkitsee tarkkaan ennen kuin muodostaa suunnitelman Louisin lavastamisesta ja kiristämisestä.

Entisaikojen elokuvia kuulee usein haukuttavan kömpelöiksi ja vanhentuneiksi. Kruunupäitä ja hyviä sydämiä kuuluu taas niihin filmeihin, jotka voisi julkaista tänä päivänä, eikä se tuntuisi ikääntyneen tippaakaan. Sen tarinassa on kutkuttavaa röyhkeyttä sekä ilkikurista kohtalon ivaa. Rönsyilevän kaunokielinen ja nokkela dialogi, jonka lomassa henkirikos tuntuu luontevalta iltapäiväteen jatkeelta, saisi hyväksyvän nyökkäyksen Oscar Wildeltäkin. Pakko se on myöntää, kyllä britit hallitsevat murhan paremmin kuin kukaan muu.