Amsterdamin vierailun kunniaksi päätin katsoa Netflixistä hollantilaisen elokuvan. Ben Sombogaartin ohjaama Paras ystäväni Anne Frank kertoo Anne Frankin ja Hannah Goslarin välisestä ystävyydestä sekä vuonna 1942 ennen kuuluisan päiväkirjan kirjoittamista että vuonna 1945, jolloin molemmat tytöt olivat vangittuna Bergen-Belsenin keskitysleirille.
Sombogaartin elokuvan näkökulma tuntuu hieman erikoiselta valinnalta. Herää kysymys, eikö samalla vaivalla olisi kannattanut tehdä sovitus itse Annen päiväkirjasta. Se taipuisi erinomaisesti leffamuotoon, eikä siitä ole kuvattu ainuttakaan hollantilaista täyspitkää filmatisointia. Viimeisin mainitsemisen arvoinen Hollywood-näkemyskin on vuodelta 1959 eikä nykypäivänä varmasti enää suuren yleisön mielessä.
En tietenkään vastusta laatikon ulkopuolelle astumista, vaikka Nuoren tytön päiväkirja on yksi kaikkien aikojen sykähdyttävimmistä epäfiktiivisistä kirjoista. Elokuvan ratkaisu ei vain valitettavasti kumpua kerronnallisesta inspiraatiosta vaan käytännön rajoitteista. Sombogaart halusi nimittäin alun perin tehdä leffan päiväkirjasta, mutta siitä oli saatavilla oikeudet vain sensuroituun versioon.
Valitettavasti lopputulos näkyy, sillä otsikon ystävyys ei tunnu kovin merkitykselliseltä niin filmillä kuin historiallisestikaan. Ensinnäkin, vaikka Hannah ja Anne olivat hyviä ystäviä, he tuskin olivat tosielämässä kaikkein syvimpiä sellaisia. Anne toteaa esimerkiksi päiväkirjassa, että itse asiassa Ilse Wagner oli Hannahin paras ystävä. Myöskään seuraava kirjan katkelma ei mielestäni ole aivan linjassa elokuvan esittämän elämää suuremman ihmissuhteen kanssa:
"Hanneli Goslar, or Lies as she's called at school, is a bit on the strange side. She's usually shy — outspoken at home, but reserved around other people. She blabs whatever you tell her to her mother. But she says what she thinks, and lately I've come to appreciate her a great deal."
Elokuvassa tyttöjen kanssakäyminen jää latteaksi. Anne on kaksikosta kiusoittelevampi, oikukkaampi ja estottomampi. Hän saattaa myös aika ajoin käyttäytyä etäisesti hengatessaan coolempien tyttöjen kanssa. Siksi hänen ja Hannan suhde vaikuttaa kuin miltä tahansa teinien oikukkaalta on-off-kaveruudelta, jossa yhtenä päivänä ollaan bestikset ja toisena katsotaan nenänvartta pitkin. Toki osa leffan pointtia on siinä, miten natsit riistivät elämän monilta tavallisilta teinitytöiltä, mutta emotionaalisesti kuvaus jättää kylmäksi.
Filmin ehdottomasti kirkkain tähti on Aiko Beemsterboer Anne Frankin roolissa. Hän vastaa hurmaavassa ilkikurisuudessaan täydellisesti mielikuvaa päiväkirjan päähenkilöstä. Josephine Arendsen on varautuneempana Hannahina hänkin pätevä muttei herätä sen kummempia tunteita.
Leffa noudattelee historiaa yleisesti ottaen varsin tarkasti. Frankin perheen katoaminen piilopaikkaansa sekä Goslareiden vangitseminen noudattavat tositapahtumia. Jopa tyttökaksikon tapaaminen keskitysleirillä sekä Hannahin yritykset heittää ruokaa Annelle aidan yli, perustuvat todellisuuteen.
Osassa kohtauksissa on kuitenkin käytetty selkeää värikynää. En esimerkiksi Googlen voimin löytänyt mitään viitettä siitä, että Hannah olisi dramaattisesti uhmannut isäänsä toimittaakseen apua ystävälleen. Tällaiset tarpeettomat elokuvamaisuudet paistavat ikävästi silmään muuten historiauskollisessa filmissä. Esimerkiksi Hannahin hiippailu Annan vihellyksen perään kesken vankien laskun tuntuu vain typerältä itsetuhoisuudelta. Todellisuudessa mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut.
Paras ystäväni Anne Frank tuntuu ratsastavan pitkälti otsikkonsa tunnetulla nimihenkilöllä. Erityisesti lopussaan leffa yrittää lypsää kyyneliä niitä varsinaisesti ansaitsematta. Kun Hannah näkee viimein heinäaidan läpi kuolemaa lähestyvän Annen, tilaisuus tarjoutuisi myös aitojen tunteiden herättämiseen – lähinnä Beemsterboerin ilmiömäisyyden ansiosta. Tämäkin hetki vesitetään silti ylimääräisellä sepitetyllä siirappisuudella. Päiväkirjan faneille Sombogaartin leffa tarjoaa jonkin verran kiinnostavaa täydentävää tietoa, mutta muuten siitä jää valju vaikutelma.
Kommentit
Lähetä kommentti