Disneyn Pinokkio muistuu lapsuudestani mieleen jännittävänä elokuvakokemuksena, vaikken katsonut sitä montaakaan kertaa. Erityisesti lopun pako hirviömäiseltä Monstro-valaalta teki aikanaan pysyvän vaikutuksen. Ei ole ihme, että leffa on jäänyt takaraivoon kummittelemaan, sillä uudelleenkatsomisen jälkeen se nousee listallani parhaaksi Disney-animaatiofilmiksi.
Alusta asti on selvää, että Pinokkion kohdalla Disneyn animaattorit ovat ylittäneet itsensä. Jo Lumikki oli kaunista katseltavaa, mutta studion toisessa kokopitkässä hahmojen liikkeen sulavuutta ja eri elementtien kuten veden käyttäytymistä kelpaa ihailla.
Puunveistäjä-Gepetton pajaan sijoittuva leffan ensimmäinen kolmannes on kerta kaikkiaan valloittava. Se onnistuu luomaan jokaisesta hahmostaan hurmaavan. Gepetton, Pinokkion ja Samu Sirkan ohella esimerkiksi Figaro-kissa ja Cleo-kala ovat ihastuttavan persoonallisia.
Pinokkio on myös aidosti hauska elokuva. Etenkin Gepetton erilaiset absurdit käkikellot naurattavat, samoin kuin vaikkapa Rehti Repon ja Kimi Keppostimen slapstick-henkiset toilailut.
Leffan suurin vahvuus on silti sen tarinankerronta, joka on sävyiltään paikoitellen yllättävän synkkää eikä takuulla lapsiyleisöä aliarvioivaa. Yksikään filmin pahiksista ei esimerkiksi saa palkkaansa, sillä heidän kohtalonsa jätetään ratkaisematta. Aaseiksi muuttuneet lapset viedään puolestaan suolakaivoksille eikä kukaan pelasta sieltä heitä. Koko lastensieppauskuvio ylipäänsä tuntuu jopa aikuiselle karmivalta ja synnyttää kieroja mielleyhtymiä.
Hätkähdyttävää on myös se, miten Pinokkio itse muuttuu puolittain aasiksi ja viettää tässä olotilassa koko loppuelokuvan. Laiskemmassa tarinassa päähenkilö päästettäisiin heti pälkähästä, mutta leffan teemalle uskollisesti tämä Disney-sankari joutuu kärsimään tekojensa seuraukset.
Sadun opetus puhutteleekin tuntumatta saarnaavalta. Pinokkio on hahmona kuin pikkupojan prototyyppi, jonka moraali on vielä tyhjä taulu. Samu Sirkka yrittää hänen nimettynä omatuntonaan pitää suojattinsa kaidalla polulla, mutta ketkun Rehti Repon ja Lampunsydän-hunsvotin kaltaiset hahmot tarjoavat viettelyksiä toiseen suuntaan. Valehtelemisen ja pahanteon seuraukset esitetään konkreettisina metaforina: paskapuheesta nenä venyy, ja tuhmasti käyttäytyville kakaroille kasvavat korvat ja häntä. Lopussa puolestaan vahvistetaan, että esimerkillinen nuorimies on luonteeltaan epäitsekäs, rohkea ja rehellinen.
Pako Monstro-valaan vatsasta kohoaa edelleen elokuvan huipennukseksi. Valas itsessään on liki Muumien Mörön tasoinen hirvitys, jonka hyökkäys saa aikuisenkin jännittämään sankarien puolesta. Kuohuva meri on upeasti animoitu, ja kliimaksissa on sellaista vauhtia, liikettä ja intensiteettiä, jota en muista muissa Disney-klassikoissa nähneeni.
Jonkin muun elokuvan tapauksessa saattaisin valittaa länsianimaatioille perinteisestä päähahmon valekuolemasta keinotekoisena draaman välineenä. Pinokkio kuitenkin toteuttaa tämän kliseen oikein, sillä se ei ole vain halpa vedätys, vaan pelaa filmin aiemmin asettamilla säännöillä. Pinokkio konkreettisesti kuolee auttaessaan Gepettoa ja kumppaneita, mutta koska hän samalla tulee todistaneeksi hyveellisyytensä, haltiatar muuttaa hänet lupauksensa mukaisesti eläväksi pojaksi.
Pikkuasioista elokuvaa voi kenties kritisoida. Päähenkilön houkutuksiin harhautuminen ja ongelmiin joutuminen toistuu filmissä kuviona kahteen kertaan turhankin identtisesti. Stromboli puolestaan on hahmona niin överi italialaiskarikatyyri, ettei se nykypäivänä menisi läpi millään. Monstro taas tuntuu sankareita jahdatessaan antavan heille juuri sen verran ylimääräistä siimaa, että heillä on mahdollisuus päästä ajoissa turvaan. Leffan laulujen joukossa ei myöskään ole yhtäkään niin ikimuistoista kappaletta kuin Lumikin kääpiöiden hoilaama Heigh-Ho. Kokonaisuuden kannalta nämä ovat kuitenkin mitättömyyksiä.
Olin etukäteen tietoinen, että monet pitävät Pinokkiota Disney-animaatioista parhaimpana. Huolimatta siitä ja positiivisista lapsuusmuistoistani filmi pääsi silti yllättämään. Eihän kyseessä ole vain hyvä leffa, tämä on länsianimaation mestariteos! On suorastaan ällistyttävää, että Walt Disney studioineen on kyennyt luomaan tällaisen napakympin vuonna 1940 vasta toisena kokopitkänä elokuvanaan.
Kommentit
Lähetä kommentti